Se kamala tunne..

Olen taas pitkästä aikaa saanut tuntea anonyymien, verbaalisesti lahjakkaiden (joskin ehkä hieman huonon tapakasvatuksen saaneiden ihmisten) raivoa täällä. Nämä "mukavat" kommentit olen surutta jättänyt lähes kaikki julkaisematta, ehkäpä siitä he ovat vain innostuneet, mutta minkäs teet. Tuntuu jotenkin hassulta, että miksi vieraat ihmiset ottavat tämän niin henkilökohtaisesti. Miksi heitä rassaa jos kirjoitan tai en kirjoita jostain?Miksi minun pitää selittää täällä jotain? Eikö olisi helpompaa heillekin vain jättää tulematta enää takaisin, jos tämä ei enää tunnu mukavalta paikalta? Osasta kommenteista on tullut fiilis, että kommentoija kokee minun olevan ikään kuin hänelle jotain velkaa, en ole täyttänyt hänen "odotuksiaan" tai "kriteereitään". Näihin en voi oikein muuta sanoa kuin, että sori, ei voi mitään. Mielensä kai saa asioista muuttaa jos siltä tuntuu, after all, tämähän on vain blogi!

Blogin sisältöön vaikuttaa hyvin pitkälti sen hetkinen elämäntilanteeni. Joskus juttu luistaa ja voisi kirjoittaa ummet ja lammet, joskus taas tuntuu ettei saa ajatuksiaan kasattua paperille järkevästi, vaikka jotain sanottavaakin ehkä olisi. Ja joskus taas asia on sellainen, etten halua sitä täällä jakaa, jaan sen sitten ystävieni kesken. Joskus tekee mieli katsella vain kuvia, vinkata jostain. En minä yleensä sen enempää ajattele asiaa. Ja se tässä bloggaamisessa on ollut itselle aina se paras juttu, ettei tarvitsisikaan miettiä, vaan saisi tehdä vain fiiliksen mukaan. Sisältö saattaa olla mitä vain, mutta mun tapauksessa se usein liittyy jotenkin suloisiin lastenvaatteisiin tai tähän perhe-elämään muuten.

Tämä ei kuitenkaan ollut varsinainen aiheeni viitaten otsikkoon eikä tästä nyt enempää, piti vain vähän tuulettaa omaakin päätäni näiden ajatuksien osalta ;)

Kuvat eivät liity tekstiin kyllä mitenkään ;)


Niin siis se kamala tunne.
Muistan, että samoin kävi silloin kun Eevi oli pieni. Hiukan ehkä pienempi kuin Aatu nyt.
Tässä yksi ilta olimme kaikki kotosalla, vietimme ihan normi-iltaa ja Eevi taisi puuhata jotain omassa huoneessaan ja Aatu möyri lattialla järsien jotain muovista palikkaa. Yhtäkkiä Aatu alkoi yskimään, hänellä on ollut hiukan flunssaa ja on yskinyt muutenkin ja ollut tosi nuhainen. En asiaan aluksi kiinnittänyt oikein huomiota kun se oli ihan sitä "normaalia" yskää, mutta yskiminen vain jatkui ja jatkui ja nostin pojan syliini. Hän selvästi kakoi jotain kurkustaan ja minä yritin katsoa näkyikö suussa jotain. Ei näkynyt.

Aatu alkoi vähän yökkimään ja tässä vaiheessa minä aloin jo hakkaamaan hänen selkäänsä, koska olin aivan varma, että nyt hän tukehtuu. Mies otti Aatun välillä ja käänsi hänet pää alaspäin ja jatkoi selkään hakkaamista ja minä menin hätääntyneenä jo etsimään puhelinta. Katsoin kohtaa, jossa Aatu oli lattialla ollut ja hänen järsimäänsä lelua, olisiko siitä voinut irrota jotain tai lattialle tippua jotain, joka oli mennyt kurkkuun. Kyseessä oli ihan yhdestä palasta tehty muovinen palikka, jossa ei ole mitään irtoavia osia. Aatun edelleen yökki ja suusta tuli sylkeä ja limaa ja tässä vaiheessa päätettiin, että nyt soitetaan ambulanssi. Minä olin juuri pari päivää aikaisemmin siirtynyt kosketusnäytöllisten puhelinten aikakaudelle ja paniikissa en meinannut löytää puhelimesta mistään niitä näppäimiä mistä valitaan numerot. Kädetkin tärisivät ja mielessä vilisi miljoona ajatusta yhtäaikaa. Mietin kauanko ambulanssilla kestää tulla tänne, ehtivätkö he ajoissa. Mietin, että täytyy juosta naapuriin, jossa asuu lääkäri, onkohan hän kotona. Kummallista miten sitä ehtiikin miettiä muutamassa sekunnissa noin montaa asiaa.



En lopulta ehtinyt soittaa ambulanssia kun mies sanoi, että nyt taisi helpottaa. Aatu oli kovin hengästynyt, mutta hengitti vihdoinkin kunnolla, joskin taisi raukka olla hiukan ymmällään tilanteesta. Hän katsoi meitä pitkään (molemmat olimme varmaan todella järkyttyneen näköisiä) ja purskahti nauramaan! Voih, se nauru oli ehkä parasta mitä olen koskaan kuullut! Poika taisi olla myös hiukan ihmeissään äidin antamasta tuhannesta suukosta ja koko loppuillan hellittelystä. Meille ei selvinnyt mikä sinne kurkkuun oli mennyt ja oliko todellisuudessa mikään vierasesine ollenkaan. Aatu kun oli siis todella nuhainen ja mietimme, että jos hän on jotenkin sitä limaa niellyt väärään kurkkuun tms. Ajattelin, että pitäisikö käyttää varmuuden vuoksi kuitenkin vielä lääkärissä, mutta loppuillan Aatu oli ihan normaalivointinen ja hyväntuulinen, joten emme sitten vieneet häntä näytille. Ja todellisuudessa koko tilanne ei varmasti kestänyt kovinkaan kauaa, mutta itsestä se tuntui kestävän ikuisuuden.

Samanlainen tilanne oli siis Eevin vauva-aikana kun hän oksensi iltapuurot ja veti oksennusta jotenkin väärään kurkkuun ja meni hetkeksi ihan veltoksikin. Minulle jäi siitä jotkut kamalat traumat tuota tukehtumista kohtaan ja muistan kun olin ihan neuroottisen tarkka noista syömisistä pitkän aikaa ja aina kun vähän ruokapöydässä yskäistiin, niin säpsähdin, että nyt se taas tukehtuu. Ja en voi sille mitään, mutta tuo tukehtuminen on ehkä se mitä pelkään eniten, että lapselle voi sattua. Nämä tilanteet ovat jotenkin jääneet niin elävästi mieleen, se pelko ja huoli ja se avuttomuus.



Eipä sitä kiireen keskellä aina muista kuinka pienestä kiinni kaikki voi loppupeleissä olla.
Ensin ollaan kotona kaikki normaalisti ja seuraavassa hetkessä pelkäät enemmän kuin koskaan.
Jälkeen päin tulee aina mietittyä, että miten onnekas sitä voikaan olla. Kuinka kaikki olisi voinut muuttua ihan silmänräpäyksessä, koko elämäni voisi tänään olla toisenlainen. Tyhjempi.
Joskus ihan ahdistaa kun ymmärtää elämän haurauden ja sen, ettei siihen voi itse vaikuttaa. Täytyy vain luottaa, että joku/jokin jossain olisi suunnitellut sen päättyväksi vasta paljon myöhemmin.

Me ollaan kuitenkin kaikki täällä, terveinä, onnellisina.
Alkutekstin anonyymitkin ovat kirjoituksen jälkeen muuttuneet joksikin aivan naurettavan pieniksi murheen murusiksi, enkä niillä päätäni jaksa enää edes vaivata.

Olen vain niin iloinen, että me ollaan kaikki täällä! Nyt seuraa hetkisen hiljaisuus täällä kun tiedossa on pieni reissu ja sen suhteen on miljoona asiaa vielä tekemättä. Ensi viikko onkin suurilta osin vielä reissun suunnittelua ja pakkailua ja palailen taas sitten jahka pääsemme normiarkeen taas kiinni.



Moi moi!

48 kommenttia

  1. Hui! Onneksi selvisitte säikähdyksellä! Tuollasiten jälkeen on aina jonkun aikaa itsellä tunne ettei voi päästää lasta hetkeksikään silmistään..

    VastaaPoista
  2. Hei!

    Uskon, että kurjat ja epäasialliset viestit harmittavat ja tuovat pahaa mieltä. Koita olla välittämättä! Ajattele asiaa niin, että se ei ole sinulta pois vaan niiltä ilkeilijöiltä! Blogiasi on mukava lukea eikä sillä ole merkitystä mistä asiasta milloinkin kirjotat. Joka päivä tulee kurkattua, että mitä teille kuuluu. :-) Kannustankin sinua jatkamaan, kaikesta ilkeilystä huolimatta. Kaipa ihmiset sitten ovat kateellisia, vaikka en kyllä ymmärrä miksi. No nokka pystyy ja eteenpäin! Onneksi Aatulle ei käynnyt mitään pahempaa. On se vaan niin hirveä tunne, kun huomaa, että lapsi meinaa tukehtua. Mukavia helmikuun päiviä! Aurinkoa ja iloa koko perheelle!

    VastaaPoista
  3. Täällä yksi anonyymi taas ;) Mutta positiivisella mielellä, jatka samaan malliin äläkä anna moisten häirikköjen vaikuttaa...
    Sama juttu, mä kans olin erityisesti esikoisen kohdalla hysteerinen jokaisesta kakomisesta. En meinannut uskaltaa antaa mitään kiinteää kun olin varma että tukehtuu :) Toisen kohdalla on vähän oppinut rentoutumaan. Ja luin just jostain että noilla pienillä kakomisrefleksi tulee tosi herkästi, että erittäin harvoin on kyse mistään vakavasta mikä johtaisi tukehtumiseen. Mutta ei se tietenkään yhtään helpota tilanteen sattuessa, paniikkiin sitä joutuu jokatapauksessa...

    VastaaPoista
  4. hui että, tuommoset tukehtumiskohtaukset on niin pelottavia ja kauheita... siinä kyl ehtii aina miettiä pahinta!!!:( Onneks Aatun tilanne helpottui ja kaikki meni hyvin <3

    Ja älä niistä anonyymien kommenteista välitä, kateellisia riittää aina tässä maailmassa!!

    VastaaPoista
  5. En voi käsittää miten jotkut voivat kirjoittaa mauttomia kommentteja tästä blogista!! Kaikkihan nyt ymmärtävät, että kyseessä on tietyn tyylinen blogi! Ei jokaisessa blogissa tarvitse uppoutua syvälle elämän tarkoituksiin. Mun mielestä on aivan ihanaa katsella miten nuo kasvavat ja mitä vaatehankintoja olet tehnyt! I like :)

    VastaaPoista
  6. karoliina: Sanoppas muuta, koko talo näyttää olevan vaaranpaikkoja täynnä!

    anonyymi: Kiitos kivasta kommentista!Ja toki täällä saa ja pitääkin voida olla asioista erimieltä, mutta peräänkuuluttaisin kuitenkin niitä käytöstapoja eräiltä. Jotenkin tuntuu, että osa ajattelee tämän olevan paikka, jonne voi suoltaa mitä tahansa, ajattelematta että oikeasti täällä on joku tyyppi tämän takana. Tai ehkäpä sen takia he sen tekevätkin, saadakseen toisella pahan mielen. Kuka tietää. En usko, että kyseessä on kateus, koska meidän elämässä ei luulisi olevan mitään kadehdittavaa. Ihan tavallista perhe-elämää iloineen ja suruineen ja samanlaisine ongelmineen kuin muillakin. Kakkavaippoja ja kiukuttelua ja sitten niitä hyviäkin hetkiä. Olen ajatellut, että kaikki ymmärtävät etten täällä kaikkea jaa ja mieluiten niitä kivoja juttuja.

    anonyymi: Sama juttu, nyt Aatun kohdalla monen asian suhteen on niin paljon rennomi ote, mutta ainahan tuommoiset säikäyttää. Ja kun se yleensä näyttää pahemmalta kuin onkaan, onneksi noilla pienillä tosiaan on se refleksi niin herkkä, että kakovat itse usein suustaan asiat pois.

    Anskuli: Onneksi kaikki päättyi hyvin!Ja koitan olla välittämättä, joskus vain kuppi kellahtaa itselläkin ja on oakko sanoa myös oma kantansa näihin eikä aina vain olla se ottava osapuoli ;)

    anonyymi: Itselle tämä blogi on vähän tällainen sekametelisoppa. Tykkään kovasti kirjoittaa, mutta tykkään kovasti myös siitä hömpästä. Hömppää on helpompi toteuttaa, kun se kirjoitusinspis saattaa olla välillä vähän hakusessa. Fiiliksen mukaan siis mennään ja olen koittanut pitää tämän itselle mieluisena juttuna enkä jaksa stressata vaikka osa lukijoista kaipaisikin jotain muuta.

    VastaaPoista
  7. Hui mikä tilanne! Onneksi se selvisi parhain päin.

    Mä niin tunnistin itseni tuosta panikoimisesta puhelimen kanssa. Sen kerran kun olen ambulanssin joutunut soittamaan, niin eipä ole muistunut mieleeni edes yleinen hätänumero, vaan olen soittanut ensin pari kertaa väärään numeroon ennen kuin oikea yhdistelmä on löytynyt. Niin hassulta kun se tuntuukin, niin tuollaisessa paniikkitilanteessa katoaa helposti muistista yksinkertaisimmatkin jutut.

    Meidän pienellä, joka siis melko samanikäinen kuin Aatu, on ollut pari kertaa tuollainen kunnon kakomisrefleksi päällä. Toisella kerralla hän oli saanut ihan kurkkuun asti jonkun mysteerisen muovinpalan ja sitten oksensi sen ulos. Toisella kerralla sain suusta ongittua sellaisen huopatassun, joita laitetaan esim tuolien jalkojen alle lattian naarmuuntumista estämään. Kyllä sitä vain saa olla tarkkana ettei lattioilla olisi mitään ylimääräistä.

    Ja noista anonyymeista valittajista ei kannata välittää ja musta se on ihan oikea linja, ettei niiden viestejä huoli julkaista.

    VastaaPoista
  8. No johan nyt. En siis tiedä yhtään, millaisia kommentteja oot saanut, mutta jos ne vastaa yhtään aiempia sun saamia... Mä oon oppinut aikoinaan sun blogin tuntemaan lastenvaateblogina, ja kaikkea muuta on pitänyt kivana ekstrana. Ja nyt siis vissiin lastenvaatejuttua on liikaa :D? Hei camoon, sun blogi ja tasan sun päättämät jutut!

    Nuo tukehtumisjutut on ihan hirveitä, onneksi ei mitään käynyt! N syö pääasiassa sormiruokaa, ja meillä mies on kauhuissaan niistä paloista. Neiti syökin sileitä soseita isänsä kanssa ollessaan :D. Onneksi pienillä on niin vahva tuo kakomisrefleksi, että tosi harvoin mitään tapahtuu, kun aikuinen vaan on lähellä.

    VastaaPoista
  9. Voi kurja niitä ikäviä kommentteja! Itseltä on kommentoiminen jäänyt tänne ihan minimiin blogin avauduttua taas julkiseksi. Pahoittelen sitä nyt tässä samalla.
    Tiedän niin hyvin nuo kauhun tunteet. Meillä niin on käynyt usein kun pojalla oli pienenä paha tapa työntää suuhunsa ihan mitä vain. Muutama läheltä piti tilanne on edelleen kipupisteenä mielessä. Ja ne kädet täristen soitot myrkytyskeskukseen ja ensiapuun. Onneksi teillä kävi nyt näin eli selvisitte säikähdyksellä. Pienestä se tosiaan on usein kiinni.

    VastaaPoista
  10. Voi ei, onneksi kaikki on nyt kuitenkin kunnossa!
    Meillä Walde on meinannut tukehtua pari kertaa ja olen tosi hysteerinen siitä minkälaista ruokaa annan. Ei saa syödä kaikenlaisia karkkeja esim. koska pelkään että tukehtuu... Onneksi on ihan pienellä selän "hakkaamisella" selvitty tähän asti. Äitiys on kyllä rankkaa kun päivittäin saa pelätä kaikenlaista!

    VastaaPoista
  11. Hahah, jotenkin hauskaa miten vieraat ihmiset voivat naputtaa sulle jostain mitä et ole tehnyt heidän mielensä mukaan! :DD No can do.

    Ja voi kauhea, muistan kyllä itsekin tuon tunteen. Elämäni kauheimmat sekunnit ovat juuri ne jolloin olen ollut varma että sälli tukehtuu. Onneksi kaikki on teilläkin hyvin! :)

    VastaaPoista
  12. Hei! On se vaan niin ihmeellistä että miksi pitää toisten tulla sivuillesi notkumaan, jos se heitä niin ärsyttää. Eihän tänne todellakaan ole kenenkään pakko tulla lukemaan. Kehtaavatkin aikuiset ihmiset! Minusta on niin mukavaa, kun sivuillesi pääsee jälleen näin anonyyminäkin.Toivon ettei tuollaiset p...päät aja sinua taas salasanan taakse. Ei muutakuin unohda sellaiset asiattomat kommentit!
    T: Mari

    VastaaPoista
  13. Blogisi on yksi lemppareistani ja eniten tykkään juuri vaatehankintojen yms. pähkäilyistä. Jatka samaan malliin vaan ja anna anonyymien roskapostaajien tunkea kommenttinsa sanonko minne.

    Tuo lapsen tukehtumisen kokeminen ja läheltä piti-tilanteet ovat kyllä kauheinta mitä voi kokea. Oma tyttäreni meinasi tukehtua omenanpalaan 1,5-vuotiaana - sen jälkeen olen lasten hedelmät, pehmeämmätkin, pilkkonut tosi tosi pieniksi ja teen sitä valitettavasti edelleen, vaikka lapsilla on ikää jo yli 3-vuotta. Jotenkin traumaattinen kokemus joka jätti jälkensä minuun.

    VastaaPoista
  14. Hui, mikä säikähdys teillä! Onneksi kaikki on hyvin ja pääsette hyvillä mielin reissuun. Hauskaa reissua :)

    VastaaPoista
  15. Hui, tuli kylmät väreet lukiessa. Parissa sekunnissa voi tapahtua vaikka mitä ja ehtiä ajatella. Meillä tyttö tippu viime kesänä laiturilta - hui - ei voi edes alkaa miettimään tässä sitä, kun alkaa tekemään pahaa.

    VastaaPoista
  16. Kamala mikä tilanne teillä on ollut ja onneksi selvisitte pelkällä säikähdyksellä.
    Itse pelkään vieläkin, että mitä jos tuollainen tilanne sattuu, osaisinko toimia oikein? Luojan kiitos meille ei ole vielä tullut vielä tuollaista tilannetta vastaan, tosin eipä sitä ikinä tiedä milloin sellainen sattuu meidän kohdalle.

    Ihnottavia nuo anonyymien kommentit, itse olen ihmeen vähän saanut mitään ilkeitä kommentteja. Tai no vähän aikaa sitten julkaisin kommentin anonyymiltä joka hakkui takkini ja sanoi, että näytän lihavalta mammalta takissa, no jaa julkaisin sen, eipä tuo nyt mikään kamalan ilkeä kommentti ollut, tosin pisti miettimään millainen ihminen ruudun takana istuu, kun ei ole oikein minkäänlaisia käyttäytymistapoja, tuskinpa nyt naamatustenkaan tuolla lauotaan toiselle aivan mitä tahansa, toki voisin itsekkin sanoa ystävälleni asian erilailla muotoille, että takki ei välttämättä kovin hyvin sovi sinulle, mutta eipä niitä naamatustenkaan törkeyksiä lauota, niin minkä takia niitä saisi netissäkään ruudun takaa kirjoitella, samat käyttäytymissäännöthän täälläkin pätee.

    VastaaPoista
  17. Tuo tukehtumispelko on kyllä kaikkein kammottavin, meillä on kanssa molemmat vetäneet ruokaa kurkkuun (Emma palan riisiskakkua ja Lauri banaania) ja kauhe köhiminen ja yökkiminen. Se on ihan hirveä tunne kun miettii vaan että mitä jos se ei tulekaan pois kurkusta tällä kertaa. Lauri vielä säikähti ihan sikana kun nappasin syöttötuolista ja paukutin selkään. Itse olen niin hermoheikko noiden ruokailujen kanssa ja joka kerta kun saa jotain itse syödä käy noin, niin meillä ei pysty sormiruokailemaan ollenkaan. Pelkään vaan niin paljon sitä tukehtumista :/

    VastaaPoista
  18. Kun Sara oli vajaat 2kk vanha hän oli päiväunilla omassa sängyssään, kun kuulin epämääräistä ääntä ja ajattelin, että no niin nyt hän heräsi päiväunilta. Menin onneksi heti katsomaan ja huomasin että hänen päänsä oli ihan sininen eikä hän hengittänyt. Se näky/tunne oli jotain aivan kamalaa! Paniikissa nostin hänet syliin ja yritin saada hänet hengittämään pitämällä päätä alaspäin ja taputtamalla selkään. Samaan aikaan soitin myös hätäkeskukseen (olin yksin kotona.) Hän onneksi ryhtyi hengittämään ennen kuin ambulanssi saapui paikalle. Meidät vietiin yöksi sairaalaan tarkkailuun ja onneksi kaikki oli kunnossa ja seuraavana päivänä päästiin kotiin. Meidän piti vielä käydä aivokäyrässä ja ultraääni tutkimuksessa, mutta niistä ei löytynyt mitään poikkeavaa. Luultavasti hän vain meinasi tukehtua omaan puklaukseensa. Kauhea pelko jäi ja vieläkin olen tosi tarkka siitä mitä hän suuhunsa pistää.

    VastaaPoista
  19. Me asutaan niin kaukana sivistyksestä, että ambulanssilla kestää tulla tänne yli puoli tuntia =( terkkari on auki 2,5 päivänä viikossa, ja neljään korkeintaan, välillä kahteen. Useasti olen miettinyt että jos jotain tapahtuu, niin se on menoa sitten, just pitkien välimatkojen kanssa. On tämän kylän lapsia kuollut automatkan aikana sairaalaan =(

    Meidän nuorimmaisella on infektioastma, viime talvena oireili todella pahasti, ja viisi kertaa jouduttiin useaksi päiväksi sairaalaan hengitysvaikeuksien vuoksi. Välillä tosiaan lähti lapselta taju. Tänä talvena ei ole onneksi pahemmin oireillut, mutta on mullakin jäänyt sellainen pelko että lapsi saa nukkua tämän talven vielä visusti meidän makkarissa.

    Joskus kesällä tämä sama nuorimies tunki ruuvin nenään, ja menin ihan paniikkiin. Ruuvin pää oli vielä näkyvissä, en vaan saanut kynsillä siitä otetta. Pyysin lasta niistämään, mutta se vetikin vaan ruuvin syvälle nenään. Soitin heti miehen siskolle, joka on sairaanhoitaja, ja hän sanoi että täytyy lähteä poistattamaan ruuvi. Olin saanut jo lapselle kengät jalkaan, kun se yhtäkkiä alkoi kakoa ja pärskiä, oksensi ja nenästä lensi hirveä määrä tavaraa myös, onneksi myös ruuvi! Oksensi vielä myöhemmin uudemman kerran, onneksi selvittiin kuitenkin suht helpolla!

    VastaaPoista
  20. Tarzan: Hui, kylläpäs teilläkin on sattunut!Ja tosiaan tarkkana saa olla, meillä kun on tuossa tuo iso takka niin pitää koko ajan vahtia ettei Aatu mene siihen koskemaan tai nappaa suuhunsa mitään puumoskaa takan edestä.

    Marika: No joo, kaikkia ei voi miellyttää eikä pidäkään, mutta ihmetyttää vaan, että miksi tänne sitten palataan jos ei kiinnosta?!

    Nitta: Meillä ei ole koskaan vielä tarvinnut myrkytyskeskukseen soittaa, koputanpa tässä puuta, olen koittanut katsoa että kaikki tökötit olisi mahdollisimman korkealla lasten ulottumattomissa, mutta siivouspäivänä varsinkin saattaa joku purkki jäädä lojumaan vähän liian houkuttelevasti tason päälle.

    Sari: No on tämä kyllä rankkaa kun vaaranpaikkoja on kaikkialla!Onneksi teilläkin on lopulta kaikki päättynyt hyvin.

    Katja: Niinpä. Ja tosiaan se on se maailman kamalin tunne!

    Mari: Salasanan taakse en aio enää palata ja homma jatkuu normaalisti ainakin kun vielä mukavempia kommentteja on enemmän kuin niitä ei niin mukavia ;)

    Alexandra: Kiva kuulla!Ja joo, mäkin edelleen tsekkaan aika tarkasti Eevinkiin ruokaa ja säpsyn kyllä edelleen jos hän sattuu ruokapöydässä yskimään.

    SiniK: Huh, onneksi kaikki päättyi hyvin!Kiitos!

    Amalia: Apua, kuulostaa kamalalta!Onneksi apu oli lähellä!

    Meeri: Niinpä. Ei tulisi mieleenkään sanoa jollekin noin päin naamaa eikä edes netissä. Minkä ilon siitä ihminen saa, että haukkuu toista? Ei voi ymmärtää..

    Jennies: Se on kyllä inhottavin tunne ja just se kun pelkää jo sitä pahinta alusta saakka :(

    Pikku Hiiri: Voi kamalaa!Onneksi olit lähellä ja menit heti katsomaan!Varmasti olet kiitelly jälkeen päin monta kertaa nopeaa reagointia, ehkä se oli se äidin vaisto!

    Vera: Tosiasiahan on, että moneen paikkaan avunsaanti voi kestää ihan älyttömän kauan. Jotenkin sitä itsekin miettii, että mitä jos lanssi on jossain kauempana menossa juuri, täällä kun ei kovin montaa niitä ole. Onneksi meiltä on tk:hon matkaa vain 2km ja nopeimmin avun lähelle pääsee varmaankin omalla autolla.

    VastaaPoista
  21. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  22. Onneksi selvisitte säikähdyksellä!
    Vähän ehkä noloa, mut ite oon aikuisena meinannu tukehtuu omaan sylkyyn... :D Siis olin just yskäinen/nuhainen ja aloin puhumaan jotain ja vedin jotenkin henkeen ja olin jo varma että henki lähtee, meni tosi pitkään ettei saanut happea. Tosin siinä oli jälkikäteen taustalla mykoplasma, joka oli tarttunut sisaruksilta.

    VastaaPoista
  23. HUI, elämä voi tosiaan muuttua ihan silmänräpäyksessä. :/ No onneksi selvisitte säikähdyksellä.

    Voi tylsyys noita anonyymejä. :( Mikä saa aikuisen ihmisen käyttäytymään netissä noin? Paha olo, huono kasvatus vai mikä...?

    VastaaPoista
  24. Hui onneksi selvisitte säikähdyksellä, Aatu on tuossa yhdessä lähi kuvassa kovasti Eevin näköinen,hyvää lomaa teille!

    VastaaPoista
  25. Voi elämä, mikä tilanne!:( Mä olen pienenä meinannut tukehtua samanlailla, muistaakseni kalaan tai ruotoon, mutta sairaalassa koko "tukehduttaja" oli kadonnut, eli oli kai mennyt alas tai tullut salaa ylös. Äidilleni ja isälleni se jätti ikuiset traumat.
    Noista kommenteista.. muista Sini, että ne kommentit kertovat lähinnä kirjoittajastaan, eivät sinusta. ♥

    VastaaPoista
  26. Noi läheltä piti tilanteet pysäyttävät aina. Onneksi kaikki on nyt hyvin.

    Käsittämätöntä, että anonyymit lähettävät ilkeitä kommentteja. Eikö se ole eräänlaista kiusaamista? Nettikiusaamista.

    VastaaPoista
  27. Onneksi loppu hyvin!
    Oikeesti ei sais nauraa, mutta mietin sua säheltämässä puhelimen kanssa, kokeilin just kaverin lumiaa ja ihan hoomoilasena kysyin miten tällä soitetaan :)

    ihanaa reissua!

    VastaaPoista
  28. Hei!

    Minun vauva on nyt 7kk ja juuri oppi liikkumaan,on ihan sekunnissa joka paikassa ja laittaa suuhun kaiken,pienetkin roskat.olen jo monta juttua joutunut kaivamaan suusta.nyt pitää topakoitua itsekkin siivoamisessa,mutta silti vaikka kuin siistii paikkoja niin tuntuu että aina vauva löytää jotain.meidän 4vee tytön kanssa koin myös muutamat kauhun hetket,viimeksi viime kesänä,kun tyttö veti vahingossa kokonaisena henkeensä vitamiinin(sellaisen multivita purutabletin,on muuten vaarallisia,koska pinta niin huokoinen ettei luista kurkussa ja ei sula suussa!!)vanhempien lasteni kohdalla en muista, että he olisivat olleet niin kovia maistamaan kaikkea kuin nämä kaksi nuorempaa,eli toiset lapset vaan laittaa kaiken suuhunsa.niin ja se 4vee tyttöni yskii vieläkin lähes joka kerta kun juo esim.vettä..on vaan jotenki herkkä vetämään kaiken henkeensä.Sydän syrjällään saa olla ja luottaa korkeimpaan että kaikki menee hyvin ja enkelit kulkee rinnalla suojelemassa :)

    VastaaPoista
  29. Mua nyt alkoi suorastaan sieppaamaan tämä kommentointiasia eli on pakko itsekin kommentoida. Ja ihan anonyyminä ;)!

    Voisiko tosiaan olla niin, että juuri se p***apalautteen julkaisematta jättäminen vain provosoi siihen toimintaan? Kirjoittavat entisestään kamalampia asioita, kun tietävät, että ainoa kuka lukee, olet sinä? Todella, todella säälittävää eikä tässä edes kannata lähteä spekuloimaan, mikä saa jotkut ihmiset käyttäytymään noin :/.

    Oletko muuten koskaan "jäljittänyt" ip-osoitteista, tuleeko kaikki nega-kommentit muutamalta, samalta henkilöltä?

    Tsemppiä ja iloista mieltä toivotellen! Tämä on KIVA blogi ja sinulla niiin suloiset lapset :)!

    VastaaPoista
  30. Hui, tuollaiset tilanteet ovat varmasti ihan kauheita. Onneksi kaikki on kuitenkin hyvin, ja selvisitte säikähdyksellä. Vaikka itse olen sairaanhoitaja, on hyvin mahdollista, että menisin itsekin aivan paniikkiin, kun kyseessä on oma lapsi. Ja tiedän, että mies olisi vielä enemmän paniikissa. Toivottavasti mitään ei vaan satu, teille eikä meille :)

    Tuo anonyymien kommentointi on kyllä jotain aivan järkyttävää. Ihmettelen kyllä miksi he seuraavat blogiasi, jos eivät ole tyytyväisiä. Aivan älytöntä.

    Hauskaa reissua teille :)

    VastaaPoista
  31. Hui kauhistus, onneksi selvisitte säikähdyksellä!

    Halaus :)

    VastaaPoista
  32. Voi että, uskon että oli tosi pelottava tilanne. Onneksi meni ohi noin!

    Ja joku on joskus sanonut, että se, että joku on ilkeä jollekin, kertoo paljon enemmän ilkeilijästä itsestään kuin ilkeilyn kohteesta. Eli koita vaan jättää omaan arvoonsa tuollaiset. Tsemppiä!
    t.maikki

    VastaaPoista
  33. Uskon, että oli ihan hirveä tilanne, onneksi ei ollut kuitenkaan pahempaa. Täällä meillä päin on liikkeellä hinkuyskää ja nytkin minulla ja pojalla ihan kamalia yskäkohtauksia, saisi jo riittää nämä köhät ja kuumeet, tosi ihmeellinen talvi ollut.

    Meillä pojan kanssa erityisesti pienempänä oli pelko, että jos tukehtuu. Opetin varmaan tuhat kertaa kuinka ruokaa pitää pureskella tosi hyvin eikä saa riehua syödessä jne... Nykyäänkin vielä puolitan viinirypäleetkin kun pelottaa niihin tukehtuminen.

    Tytön syntyessä kävin kaikki pojan lelut läpi ja pienet osat meni pussiin karanteeniin korkean kaapin ylähyllylle, mutta ei sitä voi olla koko ajan niin varuillaan, etteikö jotain sattuisi.

    Tässä eräänä päivänä poika söi porkkanatikkuja ja -paloja, joita olin hänelle leikannut porkkanoista (tykkää tosi paljon hedelmistä, vihanneksista, marjoista ja juureksista, on aina tykännyt). Olin monet monituiset kerrat sanonut, että saa kyllä napostella niitä sohvalla lautaseltaan, mutta ei saa antaa siskolleen.

    Olin keittiössä... tuli jotenkin hiljainen hetki kun tyttö oli hetkeä aikaisemmin höpötellyt. Menin katsomaan. Pojalla oli hetkeksi ote herpaantunut, touhusi muuta ja tytöllä oli suu täynnä raakoja porkkanapaloja! Palat olivat sen kokoisia, ettei pojalle vaaraksi, mutta vauvalle... Onneksi tyttö on sellainen, että kun pistää käden suun eteen ja sanoo: "Näytä mitä on suussa" niin purskuttaa ulos kaiken. Hui kuinka säikähdin!

    Tytöllä on myös sellainen kiva tapa, että jos hän löytää lattialat jotain mitä ei saisi laittaa suuhun niin tuo sitä käsi ojossa luoksemme ja sanoo "Öööö" ihan kuin tarkoittaen: "Katsokaa mitä löysin, tätä ei saakaan varmaan laittaa suuhun", viimeksi löysi jonkun pienen puutikun, meillä ei ole takkaa eikä uuneja, joten oli kai ulkoa jostain tullut.

    Olen itse aikoinaan lapsena meinannut tukehtua lihapalaan. Se on todellakin totta, että tukehtuva ihminen pyrkii pois hiljalleen pöydästä, lapsi saattaa olla eri asia, en tiedä. Itse olin lapsi ja lähdin pois pöydästä yskimään muualle ja onneksi lopulta sain sen lihapalan pois. Vanhemmat eivät tajunneet tilannetta kuin vasta jälkikäteen.

    Meillä muuten uskallettiin kävellä tänään ensi kertaa pitempiä kierroksia. Tyttö on ottanut jo pitkään itsekseen pari askelta, mutta kun on huomannut, että kävelee niin heti pylly lattiaan. Emme ole kävelyttäneet vaan lähtee kun lähtee ja tänään sitten painalsi oikein urakalla masu edellä : )

    Hannele

    VastaaPoista
  34. HUh, mäkin täällä jo säikähdin ennen kuin pääsin loppuun. Onneksi oli "vaan" limaa! Meillä muistan että itse annoin joskus vahingossa liian rakeista liharuokaa Sohville ja sai yskäkohtauksen. Kunnon paskamutsifiilis :-/ Luojan kiitos ei jäänyt kurkkuun! Monia muita läheltä piti tilanteita on myös ollut, lähinnä kaatumisissa ja putoamisissa - kyllä ne aina pysäyttää ja laittaa arvot järjestykseen <3

    VastaaPoista
  35. Tiedän niin tuon kamalan tunteen kun pelkäät että lapsi saattaa kuolla siihen omille käsivarsille kun henki ei vaan kulje. Onneksi näissä tilanteissa usein käy juuri niinkuin teille ja meillekin että kaikki päätyy hyvin. Vanhemmat ovat jälkeen päin pitkän aikaa kauhuissaan ja lapsi lähinnä hämmästynyt. Nämä tilanteet vaan jää pitkään kummittelemaan mieleen ja sitä kummasti kyttää eri tavalla ettei suuhun vaan eksy mitään outoa. Meillä Ceela joka pian jo täyttää 3-vuotta saattaa edelleenkin tunkea kerralla suuhun liian ison palan leipää tai esim.porkkanaa vaikka kuinka koitat selittää että siihen voi tukehtua! Pelkään jo valmiiksi mitä se on kaksosten kanssa kun pitäis pystyä pitämään kahta silmällä yhtä aikaa...

    VastaaPoista
  36. Titti: Ei ollenkaan noloa!Mä muistan kerran vetäneeni keuhkoihin näkkileivän pienen murusen ja pikkasen kauan yskin sitä pois!

    Sirkku: Niinpä. Onko se sit niin ettei ole mitään muuta paikkaa purkaa pahaa oloaan?!

    Hanna: Nuo ovat kyllä niin saman näköisiä keskenään!Vauvakuvista ei meinaa erottaa kumpi on kyseessä ;)

    Eppusen kaapilla: Mä en muista omasta lapsuudesta mitään tukehtumisjuttuja, mutta varmasti on mullekin jotain sattunut. Ja kiitos ♥

    M: Kyllä sitä taas muistaakin olla onnellinen!Ja sinäpä sen sanoit!

    Anni: No arvaa olenko mä vieläkin ihan pihalla tuon iphonen kanssa, ei mee jakeluun kun on tottunut siihen nokialaiseen ja oikeisiin näppäimiin ;)

    anonyymi: Meillä on Eevi kanssa aikamoinen sihtikurkku ollut aina ja kakoo aika herkästi vieläkin. Ja sepä kun nyt on tuon isomman lapsen jäljiltä niitä pikkuisia leluja jokapaikassa, aikaisemmin oli helppoa kun kotona ei ollut tuollaista "Sälää".

    anonyymi: Jaa-a, enpä tiedä. Silloin aikaisemmin vastailinkin, tosin melko niukkasanaisesti ja koitin olla lähtemättä leikkiin mukaan. Eipä sekään auttanut. Statcounterista kyllä näkee ip:t ja paikkakunnat ja olen niitä joskus tsekannut. On niissä selvät vakkarikävijät, ei onneksi paikkakuntien perusteella ketään oikeita tuttuja ;) Mut on varmasti silleen, että samalta tyypiltä tulee useampia ja vaikuttaa "pahemmalta" kuin tämä onkaan, en vaan jaksa aina noita statistiikkojakaan tsekata, mutta ehkäpä tulevaisuudessa rupean paneutumaan tarkemmin ;)

    adimon: Niipä, vaikka sitä kuinka tietää miten toimia niin saattaa mennä ihan lukkoon kun kyseessä on oma lapsi. Mulle usein käy niin, että tosipaikassa toimin kyllä jotenkin automaattiohjauksella, mutta se stressi ja pelko purkautuu sit tilanteen jälkeen aika voimakkaasti.

    Satu: Niinpä!Kiitos!

    maikki: Koitetaan ;) Kiitos kommentista!

    Hannele: Ekana, onnea ensiaskelista!Voi, nuo on aina niin ihania tapahtumia!Ja mä olen kanssa nyt miettinyt, mitä tehdä noille Eevin tavaroille. Siellä on jotain hirmu tärkeitäkin juttuja kuten ne nukkekodin jutut nyt ovat ja kamala olisi ottaa ne pois, mutta koko ajan leikkiessä komennan ettei niitä saa laittaa lattialle ja pitää heti kerätä kaikki.

    Eevi on kyllä aika tomera komentaja ja ilmoittaa heti jos Aatu tekee jotain kiellettyä. Sata kertaa päivässä kuuluu "Aatu, EI takalle!" ja joskus raukka ei ole edes menossa sinne ;)

    Terhi: Nuo läheltäpiti tilanteet saa just sen paskamutsifiiliksen aikaan. Jotenkin kauhea itsesyytös misken ollut tarkempi ja vahtinut paremmin jne. Onneksi kuitenkin ollaan kaikista selvitty säikähdyksellä.

    Iita: Muistankin kun kerroit teidän tapauksesta ja nuo on niin kamalia tilanteita. Toinen mitä pelkään on hukkuminen ja uimarannallakin olen oikein tyranni Eevin kanssa ettei vaan mene liian syvälle ja että olen siinä niin lähellä että saan sen äkkiä ylös jos on tarve. Joskus taas katsoo kun lähes samanikäiset menee kaukana rannasta ja vanhemmat heiluttelee rannalla. Mutta parempi mun mielestä liian varovainen kuin huoleton ;)

    VastaaPoista
  37. Kiitos ihanasta blogista. Kiva nähdä Petit SS ihanuaaksia, ja samaten jokainen vanhempi kohtaa noita kamalia tilanteita, joissa sekunnit kestää tunteja. Jatka samaan tapaan. Kaunaisia ihmisiä riittää tässä maassa, kuten Paavo Lipponenkin tietää.

    Minna

    VastaaPoista
  38. Hui! Meillä oli esikoisen kohdalla myös samankaltainen tilanne, jossa Aada meinasi tukehtua voileipäkeksin palaan, oli siis paljon isompi jo. Pelkään itsekin tukehtumista ja nyt pelottaa, että kuopus saa Aadan pieniä esineitä vahingossa suuhunsa ja tukehtuu vielä niihin. Välillä tuntuu kuin olisin joku raivohullu, kun saarnaan niistä pienistä leluista..

    Minusta on typerää, että ihmiset jaksavat laittaa negatiivista kommenttia eivätkä kehtaa tehdä sitä edes omalla nimellään. Ottaisin niiiin enemmän kuin mielellään sen ajan itselleni, kun tuntuu että päivät eivät riitä eden tietokoneen avaamiseen. Harmittaa kun nykyisin niin harvoin jaksan edes kommentoida sinullekaan mitään, kun aikaa ei vain ole! Luen kyllä kaikki ja on ihanaa seurata teidän arkea ja mielenkiinnolla luen mitä vaatteita olet lapsille hankkinut :)

    Mukavaa reissua :)

    VastaaPoista
  39. Hui kamala mikä säikähdys! Aivan suloisia kuvia suloisista lapsista !!

    VastaaPoista
  40. Hurja tilanne. Onneksi selvisitte säikähdyksellä!
    Syvä huokaus sitten niille ilkeille kommentoijille. Ajattelen blogeista samoin kuin sinä. Tuntuu todella pahalta puolestasi, että turhaa lokaa saat niskaasi. Yritä olla välittämättä, vaikka eihän se helppoa ole -mutta mahdollista! Eipä noitten pahansuopien tyyppien pidä antaa elämää rajoittaa. Tsempit sinulle paksumman nahkan kasvatteluun ja säikähdyksestä toipumiseen! :)

    VastaaPoista
  41. Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin.

    Muutaman kerran, kun olen itsekin säikähtänyt todella, niin sen tapahtuman jälkeen tulee tunne, kuin pyörtyisi, koska on säikähtänyt niin valtavasti, että kroppa on aivan loppu :/ Sydämestä kirpaisee jos lapsille jotain kurjaa tapahtuu, oli se sitten pientä tai suurta kurjaa.

    Hyvää reissua teille :)

    Ei todella pidä välittää tympeiden tyyppien kirjoituksista. Heillä ei ole kaikki kondiksessa, kun pitää oikein kirjoittamalla ilmaista tunteitaan ja aiheuttaa mielipahaa eteenpäin. Soo soo teille kaikille tympeille tyypeille :D

    VastaaPoista
  42. Tosi pelottavaa tollaiset melkein-tukehtumistilanteet :(

    Tälleen anonyyminä. Itse en ole täällä ilkeillyt, mutta kadehtinut olen ja pieni piru sisälläni on melkein käskenyt olemaan ilkeä, mutta en ole siihen sortunut.

    Meillä jokaisella on mielessään haaveunelma siitä, millaista ihanan elämän tulisi olla. Ja tiedätkö, se on juuri sellaista kuin teillä. Kaunis äiti, kaksi ihanaa kaunista ja tervettä lasta, upea koti. Sinulla jää aikaa kaikkeen kivaan ekstramukavaan, kuten blogin pitämiseen, sisusteluun, leipoiluun - niin ja niihin ihaniin lastenvaatteisiin joihin sinulla myös on rahaakin.

    Elämä ei mene aina niin helposti. Monen pitää pinnistellä ja tehdä koko ajan töitä teidän elämää puolta vaikeamman ja vaatimattomamman eteen. Aikaa ei jää kivoille pikkujutuille eikä rahaakaan. Sitä asuu karussa kerrostalokolmiossa Ikealla sisustettuna. Lapsille haetaan vaatteet kirppikseltä. Sitä on mielessä miten voisi olla parempi äiti, mutta kuitenkaan ei siihen syystä tai toisesta kykene.

    Sitten kun eksyy tällaisen täydellisen tapauksen blogiin niin... Sisällä joku muljahtaa ikävästi. Toi on saanut sen mistä MINÄ haaveilin. Toi on saanut sen varmaan ihan helposti ja sen elämä näyttää olevan tosi helppoa ja kivaa ja se tuntuu pitävän sitä ihan itsestäänselvänä. Se on ansainnut sellaisen elämän, mutta minä en. Mur. Ja sitten: Kyllä siinäkin jotain vikaa täytyy olla! Ei voi olla noin täydellistä! Nytpä alan oikein etsiä... Että oma oloni helpottaisi. Tässä vaiheessa mä lopetan ja poistun :) Harvoin käyn täällä. Eikä pahalla. Kaikkea hyvää jatkoonkin. Enkä minä oikeasti sua tunne tai sun elämää, mutta blogin perusteella... sun elämä on kermaa. Kaikkea hyvää jatkoonkin, tämä ei pahalla.

    t. anonyymi

    VastaaPoista
  43. Minna: Kiitos kivasta kommentista!

    Jenni: Ymmärrän, että tuommoisen jälkeen on vähän liiankin tarkka, niin mäkin olen ;) Ja ei haittaa vaikkei eina ehdikään kommentoida, kiva kun joskus jätät merkkiä kuitenkin!

    Poitsujen äiti: Kiitos!

    zirk: Nahka on kyllä paksuuntunut alkuajoista huomettavasti, mutta välillä pitää vähän avautua ;)

    Heini: Niinpä, on ihan epätodellinen olo hetken aikaa kun aivot yrittää käsitellä tapahtunuttta.

    anonyymi: Kiitos kommentista ja siitä, että osasit ilmaista itsesi noin hyvin ja kerroit rehellisesti ajatuksistasi. Ja kiitos siitä, että olet malttanut mielesi ;) Eihän onnea kuitenkaan maailmassa ole mitenkään rajattua määrää, että jos sitä toiselta saa jotenkin pois, tulisi sitä itselle enemmän. Näin mä yritän sitä järkeillä, että omaan tilanteeseen ei auta mikään muu kuin ne omat teot, ei toisten vähättely tai mollaaminen.

    Ja kukapa meistä ei joskus tuntisi kateutta. Minä ainakin tunnen, en osaa tehdä mitään käsitöitä ja huokailen muiden kauniita koteja ja heidän sisustussilmäänsä, miksi minä en keksi ikinä mitään noin kivaa? mutta tämä on ns positiivista kateutta ja koitan ammentaa siitä sitten inspiraatiota niihin omiiin juttuihin, ei tulisi ikinä mieleenkään sanoa jotain pahaa toisen "taidoista".

    Ja tosiaan, blogihan on vain blogi, jossa pääsääntöisesti kerron niitä mukavia juttuja. Ihan samat ongelmat ja huolet meillä on kuin muillakin lapsiperheillä, mutta aina kun joku pänii itsellä niin koitan kanavoida sen niin, että kirjoittelen tänne jotain mukavaa ja saan siitä itsekin paremman mielen. Joskus tietysti kerron niistä arjen vaikeuksistakin, mutta ne "suurimmat" vaikeudet kuten sairaudet ym ovat niin henkilökohtaisia juttuja, etten niitä halua kuitenkaan kaikille kertoa.

    Ja kukaanhan ei tiedä millälailla toinen on elämänsä saanut, tai meidän tapauksessa ainakin itse rakentanut, kovalla työllä ja nuoresta asti. Ja on meilläkin Ikeaa ja ollaan asuttu vuokra kaksiossa eli eipä se elämämme kuitenkaan mitään niin ihmeellistä ole enkä tietysti aina osaa ajatella ulkopuolisen silmin, että miltä se saattaa blogin perusteella näyttää. Hyvää jatkoa sinullekin ja perheellesi!

    VastaaPoista
  44. Voi, mikään ei ole niin kamalaa kuin pelko siitä että lapselle sattuu jotain! Onneksi ei mitään vakavampaa tapahtunut. Etenkin Mietteen ollessa vauva mä näin välillä sellaisia valveunia ihan menettämisen pelon takia.

    Ikävää että saat kateellisilta ihmisiltä paskaa niskaan blogisi vuoksi. Syythän ovat selvät: ihana suosittu blogi, kauniit lapset ja aivan upeita ei-ihan-tavis vaatteita. Näistä syistä osa nauttii blogistasi, osalle se taas tuntuu olevan liikaa.

    pst, ihanat nuo ylläolevan postauksen söpöstelyvaatteet!!!

    VastaaPoista
  45. Tuollaiset tilanteet muistuttavat elämän hauraudesta. Äitiyden myötä on tullut aivan uudenlainen menettämisen pelko. Mikään ei olisi sen kamalampaa kuin oman lapsen menetys.

    Mä pelkään kätkytkuolemaa, vaikka yritän olla ajattelematta sitä. Usein tulee tarkkailtua pikkuisen hengitystä hänen nukkuessaan. Enkä oikein uskalla antaa nukkua vatsallaan vaikka tyttö niin hyvin viihtyisikin.

    Harmillista kun olet taas saanut inhottavia anonyymikommentteja. Mäkään en keksi muuta syytä moiselle käytökselle kuin kateus.

    VastaaPoista
  46. Luin vasta nyt nämä kommentit loppuun ja tuo anonyymin hyvin kirjoittama teksti puhutteli sen verran, että on pakko kirjoittaa hiljattain tekemästäni havainnosta FB:n maailmasta. Minulla on 5 lasta ja elämä on todellakin työntäyteistä, siinä on räkää ja oksua, on itkua ja parkua, mutta totta hemmetissä myös kasapäin kaunista ja ihanaa, naurua ja iloa. Olen monesti miettinyt, miksi jotkut jaksavat aina raportoida "Taas flunssaa", "Yrjö tuli kylään" saaden niihin aina samat kymmenkunta "Paranemisia"-kommenttia. Nyt taas kun omat lapseni ja me vanhemmat sairastimme, ei yhtään huvittanut laittaa minkäänmoista statusta. Kirjoitan niistä elämäniloisista asioista, lasten tokaisuja, jotka itseäni piristävät, kirjoitan asioista, jotka tuovat omaankin elämääni iloa. Kenen elämään ne sairaskertomukset mitään lisää toisi? Summa summarum, olen saanut valtaisasti nyt kommentteja siitä, kuinka helppoa ja kivaa meillä on. Minun päivät kotona ovat silkkaa suklaata. Olen luonut tällaisen mielikuvan, kun jätänne pa**at ja muut kertomatta. Näinhän Sinikin tekee. Tämä on toki hänen elämänsä blogi, mutta tämähän on vain se osa, jonka hän haluaa paljastaa. Jos ketään tällainen "täydellinen onni" häiritsee, voittemielessänne kuvitella, että Sinin mies on varmasti alkoholisoitunut tai ehkä työnarkomaani? Minun vaateostojani yksi tuttava epäili olevan pikavipeillä ostettuja, ehkä Sinilläkin on pahoja velkakierteitä? Nämä ovat minun mielikuvitukseni tuotetta ihan yhtälailla kuin se, että Sinin elämä olisi täydellistä. Ei meistä kenenkään ole. Meillä on vain ikuinen harha ajatella, että muilla on helppoa, minulla itselläni taas kaikki maailman ongelmat. Kyse on asenteesta. Ollaan tyytyväisiä siitä, mitä meillä on ja iloitaan siitä, mitä muut ovat saavuttaneet. Positiivisuudella saavuttaa paljon iloa, siitähän tämä Sinin ihana blogigin on esimerkki. Kiitos sinulle Sini ja pidä sekä pää että häntä pystyssä!

    VastaaPoista
  47. Unelma säleikkö: Nuo ajatukset on niin kamalia ja kun sitä rupeaa oikein miettimään mitä kaikkea voikaan sattua, ei meinaa tosiaan saada nukutuksikaan. Kiitos kivasta kommentista!

    Satu: Tuo alku vauvan kanssa oli mullakin sitä kyttäilyä ja hengityksen tarkistamista jos oli kauan liian hiljaista. Noh, pikku hiljaa siitä kun on "selvinnyt" niin uudet vaarat vaanii kaikissa pienesineissä!

    Piuku: Mä muutes aina nauran sun tilapäivityksille, sun lapset on vaan niin loistavia!Ja just toi, että jos ei niitä "huonoja" tilapäivityksiä ole, niin automaattisestiko kukaan ei ikinä sairasta ja elämä on yhtä ruusuilla tanssimista?

    Ja tosiaan, ne omat ongelmat tietysti tuntuvat aina suurimmilta kun ovat niin läsnä ja ajattelee, ettei kellään muulla voi olla samanlaisia ja muilla kun on niin helppoa. Mä työssäni näen oikeastaan ne ihmisten suurimmat ongelmat ja usein sitä hämmästyy kun ns. "Täydellisestä perheestä" paljastuukin kaikenmoista mitä kukaan ei päälle päin voisi ajatella.

    Niin jos se sitten helpottaa niin voihan sitä kehitellä meidänkin kaappeihin itselle mieluisia luurankoja ja parantaa omaa oloaan siten ;) Mulle se helpottaa, että saan kirjoittaa tai kuvata jotain kaunista, mut ehkä jollekin toiselle se ei toimikaan niin ja ne "Yrhötään täällä koko perhe" päivitykset on sit se keino ja sekin heille suotakoon. Myönnän, kyllä mullakin on joskus ollut noita "sairastelupäivityksiä", nykyään tosi vähän faceen enää mitään päivitänkään.

    VastaaPoista
  48. Anonyymina on niin helppo kommentoida ilman kasvoja, tosi raukkamaista ja lapsellista toimintaa :(

    VastaaPoista

Kommentit piristävät aina!