Raivarit

Päivä on täynnä kivaa puuhaa. Ollaan jo toista tuntia kaikki pihalla, aurinko paistaa ja linnut laulaa. Mietin, että ompas tämä elämä just nyt niin mukavan leppoista. Päiväuniaika on ohitettu jo useammalla tunnilla, eipä sillä, kotona harvemmin Eevi enää päiväunia nukkuukaan. Aamusta asti ollaan touhuttu ja menty, sisällä käyty vain syömässä. Ihmeen hyvin on mennyt.

Tehdään Eevin kanssa hiekkakakkuja. RAPS! Eevi heittää lapiollisen hiekkaa housuilleni. Komennan, ettei heitellä hiekkaa ja jatketaan puuhia. RAPS! Eevi viskaa lapiollisen hiekkaa suoraan päälleni, kaikki tietysti kauluksesta sisään. Hermostun ja otan häneltä rakkaan Hello Kitty lapion pois ja ilmoitan, ettei hiekkalaatikolle ole hetkeen asiaa. Tästä syntyy hirveä huuto ja raivohärän lailla Eevi hyökkää kimppuuni toisen lapion kanssa yrittää lyödä sillä. Se siitä leppoisasta...

Ripitän tuosta lyömisestä ja sanon, että nyt äiti ja Aatu menee ainakin sisälle ja Eevi kieltäytyy tulemasta. Sanon, että jää sitten tänne ja suuntaan kohti ovea. Yllättäen Eevikin saa vauhtia jalkoihinsa ja tulee sisälle kamalan huudon kera. Ei halua riisua, ei halua nukkumaan, ei halua mitään. Äiti on typerä!

Jossakin vaiheessa oma pinna katkeaa ja tosi aikuismaisesti uhkaan viskata Hello Kitty vappupallon taivaalle, jos ei lopeta huutamista ja rauhoitu. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tuollainen tehoa, mutta sanat vain tulevat suustani..

Raivostunut, tärisevä ja huutava tyttö yrittää hyppiä vappupallonsa perään (joka on siis kädessäni) ja huutaa
 "MÄ OON JO RAUHOTTUNUT!! MÄ OSAAN KÄYTTÄYTYÄ!! BYÄÄÄÄH!!!!!!EI, EI, EI!!!!

Tätä raivoamista jatkuu vielä jonkin aikaa ja itselläkin se pahin ärsyyntyminen alkaa laantua ja koitan taas ajatella järkevästi. Hieman hankalaa näissä tilanteissa kun tekisi itsekin vaan huutaa, mutta jostain takaraivosta kuuluu pieni ääni, ettei se huutaminen auta nyt mitään. Katsahdan huvittuneena itseänikin, äitiä joka roikottaa vappupalloa toisessa kädessään ja toisessa kädessä roikkuu huutava 3-vuotias. Tosi hyvää työtä minä, olisihan tämän voinut taas hoitaa ehkä muullakin tavalla. Tuntuu kuin olisin taas vähän hukassa.


Pyydän Eevin syliini. Kerron, ettein heitä vappupalloa mihinkään ja kerron samalla, että äitille tuli tosi paha mieli kun Eevi heitti hiekkaa päälleni ja löi äitiä. Yritän kysellä miksi Eevi näin teki. "No siksi" kuuluu vastaus. Puhutaan siitä, ettei ketään saa lyödä ja Eevi pyytää anteeksi. Minäkin pyydän anteeksi, että hermostuin. Puhutaan siitä, että äiti rakastaa Eeviäkin yhtä paljon kuin Aatua, vaikka Aatun kanssa täytyy varsinkin pihalla olla enemmän koko ajan touhuamassa ja vahtimassa ettei se syö kaikkea. Kerron, että Eevi on aina äitille rakas, äidin eka vauva. "En mä oo mikään vauva, mä oon iso tyttö jo!" kuuluu tomera vastaus. Halitaan ja Eevi kysyy, että "ollaanko taas kavereita?" Mä sanon, että ollaan vaan ja näin saadaan yksi raivokohtaus päätökseen.

Illalla Eevi kertoo isille: "Me äidin kanssa vähän riideltiin, mutta nyt me ollaan taas parhaat kaverit".

Tästä taas opin jotain. Olen itsekin luonteeltani tosi äkkipikainen ja jääräpää ja siksi nämä tilanteet pääsevät joskus vähän liian pitkälle. Koitan vastaisuudessa muistaa käyttäytyä enemmän kuin aikuinen, vastassa on kuitenkin vain 3-vuotias. Siinä tilanteessa se on hankalaa, koitetaan laskea vaikka kymmeneen ja jos ei se riitä niin sitten kahteenkymmeneen. Näitä raivareita tulee (onneksi) vain kotona. Suurin syy on varmaan väsy ja siihen yhdistettynä pienoinen mustasukkaisuus. Nämä on kuitenkin niitä hetkiä, jolloin tuntee aika suurta epäonnistumista äitinä ja miettii, mitä on tehnyt väärin. Miksi mun lapsi käyttäytyy noin? Vaikka taitaa nämä olla ihan yleisiä muissakin perheissä, sitä vaan ajattelee, ettei kellään muulla voi olla samanlaista.

Kertokaahan, onko? Ja miten teillä näistä selvitään?


65 kommenttia

  1. Samoin täällä yksi äkkipikainen äiti joka saa katua lapsen tasolle meneviä riitelyitä :)

    Aivan ihana tuo Aatun pipo (+ se haalari!) mistä tilasit? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, onneksi on muitakin ;) Pipo on tosi söpö, tilasin sen Kuopuksesta.

      Poista
  2. Kuulostaa niin tutulle, vaikka meillä on jo 4-vuotias täällä, mutta tuntuu, että tuolle lapselle on vain kehittynyt lisää sitä taitoa kuinka saada äiti kiehumispisteeseen, se ei valitettavasti edes ole kovin vaikeaa.
    Tuo hiekkalaatikkoepisodi kuulostaa todella tutulle ja on kuule uhkailtu meilläkin vappupallon posauttamisilla ym. Pinja on äkkipikainen ja minä olen äkkipikainen, me ei olla kukaan meidän perheessä mitään lepposia ja rauhallisia, meistä vaan lähtee sitä ääntä. :D

    Ollaan varmaan aika näky kun Pinja keksii kaupungilla, että nyt sitten lopetti äidin tottelemisen ja itse kihisen raivosta kun toinen ei tottele sitten yhtään ja mitään.

    Parhaiten tilanteesta selviydytään kun itse vaan annan asian olla, annan Pinjan vain raivota enkä kiinnitä huomiota, sillein tilanne laukeaa nopeimmin, mutta oma pinna ei ole mikään todella pitkä joten valitettavan usein tulee itse ärähdettyä, kiristettyä ja uhkailtua, tilanne yleensä silloin menee auttamatta pahemmaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeesti, helpotti!Ja mä kuvittelin tänne tulevan kunnon lynkkauksen mun vappupallouhkailusta, tiedän ettei ihan järkevää ollut, mutta kun pinna palaa niin tulee sanottua kaikenlaista. Tsemppiä myös sinne!

      Poista
  3. Meillä nuoremmalla pojalla noita raivareita oli jossain vaiheessa tosi paljon, eniten ehkä noin 2,5-3-vuotiaana, nyt 4,5-vuotiaana on paljon rauhallisempi poika. Joissakin asioissa olen itsekin hyvin äkkipikainen, mutta noiden raivareiden suhteen olen yleensä ollut rauhallinen. Meillä oli tapana pojan raivarin iskiessä "sulkeutua" pikkueteiseen, sekä äidin että pojan - pienessä tilassa raivari laantui nopeasti eikä siellä voinut tehdä vahinkoa itselle tai millekään muullekaan. Meidän nuoremmalla pojalla ei ole pikkusisaruksia, joten helpompi tietysti yhden kanssa selvitä niistä raivareista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, sä osaat pysyä rauhallisena ja järkevänä. Hienoa!Mulla se on vielä vähän työnalla ;)

      Poista
  4. Käsi pystyssä tälläkin suunnalla :D. Yritän kovasti opetella sitä aikuismaista käytöstä ja joskus jopa onnistun. Jep ja tyttö on vasta puoltoistavee että ehkä mä opin vielä lisää ennen kuin hän on kolme (toivottavasti).

    Niin sitä minä vaan että ihan normaalilta kuulostaa. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh ;) Mut sulla on hyvää aikaa opetella, sit kun neiti on 3vee oot jo ihan pro ;)

      Poista
  5. Meidän sisupussin kanssa kauan, mutta 3½v-4½v. Nyt vasta esim ei tarvita tuplia että päästään asioille, eikä taistella ihan kaikesta ja kokoaika :) Kuluttava ja haastava vuosi, mutta toistaiseksi ohi!

    VastaaPoista
  6. Täällä myös eräs kohtalotoveri. Ihanaa lukea, että on muitakin! Meidän vähän yli 2,5 vee poitsu koittelee äidin hermoja tooodella usein. Tuntuu että tätä vaihetta on kestänyt jo tosi kauan. Mulla myös palaa pinna hirvittävän helposti ja siinä on sitten tuloksena kiljuva lapsi ja huutava äiti. Meillä ei edes mitkään jäähypenkit tahdo tepsiä kun pikkumies ei pysy siinä hetkeäkään. Osa raivareista saa alkunsa leluriidoista isosiskon (4,5 v.) kanssa mutta osa on ihan puhdasta ärsyttämistä, tyyliin lusikat ja juomalasit lentää lattialle keittiössä. En myöskään osaa aina kovinkaan aikuismaisesti suhtautua, varsinkaan kun rauhallisesta selittämisestä ei tunnu olevan mitään apua. Eihän raivoissaan huutava lapsi enää mitään kuuntele. Yritän ajatella että varmaan tämä on ihan normaali vaihe jossa lapsi sitten kehittyy itsenäisemmäksi mutta väsyttävää se on. Onneksi on sitten noita ihania hetkiä jolloin tullaan äidin syliin: "äiti mä haluun antaa sulle pusun":) Ei sitä muuten aina jaksaisi. Tsemppiä sulle, kyllä se siitä:)

    Heidi

    P.S. Onkos teillä enemmänkin noita Aarrekidin vaatteita? Mietin vaan millaisia niiden mitoitus on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos tästä kommentista!Ja sitä jotenkin itsekin lähtee tuohon kiukutteluun mukaan, vaikka ei pitäisi. Vaikeaa on kyllä välillä, mutta eiköhän se tästä. Meillä ei ole muita merkin vaatteita, semmoista huppari+housut settiä olen kyllä ihaillut ja olen siinä käsityksessä, että ennemmin hieman reiluja kuin niukkoja ainakaan..Tai siis, että yksi koko menee pitkään niiden resorien ansiosta.

      Poista
  7. Mulla jo pian 7-vuotias tyttö ja koko elämänsä aikana niitä tosi raivareita on tullut hyvin vähän, ehkä muutaman kerran vuodessa. Pieniä kiukkuja ja hölmöilyjä sitten sitäkin useammin! Mä olen äärimmäisen herkästä hermostuvaa sorttia ja vajoan joka toinen kerta sinne lapsen tasolle. Siivoilin tossa muutama viiko sitten tytön huonetta ja löysin oman vanhan nukkeni, jonka naamaa oli sotkettu kuulakärkikynällä. Sanoin, että kerran kun vielä sotket yhtäkin mun nukkea, niin piirrän sun lempinuken naaman mustalla tussilla piiloon. Jälkikäteen aina vedän semmoset olen-maailman-huonoin-äiti morkkikset. Olenpa joskus väsyksissäni jopa pärähtänyt itkuun, kun lapsi ei ole totellut. Pidän tärkeänä sitä, että lapsen kanssa tilanteet käydään jälkikäteen läpi ja uskon, että ihan kunnollisia ja hyviä ihmisiä näistä kasvaa, kunhan niitä rakastetaan tarpeeksi, huolimatta siitä minkälaisia riitoja käydään läpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, mä olisin varmaan sanonut just samoin tuossa tilnateessa ja potenut myös sitä morkkista jälkeen päin. Ja ei se itkukaan joskus oikein väsyneenä ole kaukana ollut, silloin kun tuntuu ettei mikään onnistu.

      Poista
  8. Meillä on pienempi varustettu Välimerellisellä temperamentilla, niinkuin myös äiti. Kyllä meillä myöskin salamoi ja jyrähtelee, ja sorrun useinkin kiristykseen/lahjontaan/uhkailuun. Välillä taas aikuismaisesti lasken viiteensataan kiljukaulan roikkuessa paidanhelmassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, nuo kiristys, lahjonta ja uhkailu on kyllä päivittäisessä käytössä...kamalaa ;)

      Poista
  9. Meillä on myös hyvin tempperamenttinen tyttö ja äkkipikainen äiti. Monta kertaa päivässä saa itse yrittää rauhoittua, ettei mene lapsen tasolle... Meillä on nyt kaksi kuukautta ollut hoidossa pieni tyttö, joka on vienyt paljon minun aikaani ja esikoinenkin on viime aikoina alkanut käyttäytyä aika uhmakkaasti. Toivottavasti tilanne tasoittuu pian tai joutuu miettimään onko järkevää jatkaa tuota työtä...

    Minusta on ihana lukea, kun kirjoitat niin hyvin! Mä välillä kuvittelen ettei kellään muulla varmasti ole tällaista, mutta ihana kuulla, että on.;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi tsemppiä teillekin sinne!Varmasti uusi tilanne esikoisellesikin, toivotaan että kohta laantuu taas!

      Poista
  10. Mua alko oikein naurattamaan tuo teidän "megaraivari". Musta tuntuu että nämä jutut liittyy lapsen temperamenttiin ja tuonkaltainen on meillä melkein päivittäistä. Päivästä sitten riippuu miten itse siihen jaksaa suhtautua, joskus paremmin ja joskus huonommin. Väsyneenä etenkin on joskus todella vaikeaa. Toisaalta meillä nuo menee kyllä vielä ainakin tosi nopeasti ohi, ei tarvitse kauaa kestää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kirjoitettuna tuo ei ehkä kuulosta niin pahalta, mutta ei siis ollut mikään "huudanpa tässä ja sitten rauhotun" vaan suoraa huutoa kesti n 30-45 minuuttia (tai ikuisuuden) ja lapsi on sellaisessa kummallisessa mielentilassa, missä ei kuule eikä näe mitään ja huutaa ja tärisee vaan. Tavallisia raivareita meilläkin kyllä on ihan melkein päivittäin ja ne on ohi nopeasti, tosin alkavatkin yleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta.

      Poista
  11. Meillä yritetään pitää kiinni elämisen säännöllisyydestä ja sillä ennaltaehkäistä mahdollisimman moni itku-potku-raivari. Herätään, syödään, ulkoillaan, nukutaan päikkärit, mennään nukkumaan... samalla "tylsällä" rytmillä niin paljon kuin mahdollista. Jos joku päivä humputellaan, niin seuraavana otetaan homma takaisin järjestykseen. Tylsää meistä aikuisista, mutta lapselle ja hänen kehitykselleen niin tuttus&turvallista. Kaikkia puuskia tuollakaan metodilla ei toki onnistu välttämään ja joskus se äidinkin pinna kiristyy, mutta toisaalta tunteensa pitää voida ja saadakin näyttää varsinkin kotona (missäs muualla sitten?)! Tärkeää juurikin on niiden tunteiden käsittely ja mahdolliset anteeksi pyynnöt jälkeen päin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin meilläkin on menty tähän asti, mutta nuo päikkäreiden poisjäämiset on nyt sekoittaneet pakkaa pahasti. Toisaalta ei itse jaksaisi joka päivä sitä taistelua niistä päikkäreistä, joten monesti vain sanon, että huilaa sohvalla ja lukee kirjaa tai katsoo hetken titi nallea.

      Poista
  12. Kuulostaa niin tutulta! Minulla siis on 3-vuotiaat kaksospojat, jotka tappelevat aina ja jatkuvasti. Joka päivä tulee niitä tilanteita, että hermot menee ja totaalisesti. Silloin yritän laskea kymmeneen etten alkaisi karjua. Meillä lapsi laitetaan aina nurkkaan jäähylle, jos on tottelematon. Se kyllä tehoaa hyvin. Harvoin meillä äitiä kohtaan mitään tehdään, mutta veljeä purraan ja potkitaan ja lyödään, ja näissä tilanteissa pitää noita rangaistuksia antaa. Kyllä sitä tulee uhkailtua ja kiristettyäkin välillä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on jäähypenkki toiminut ennen tosi hyvin ja noissa "pienissä raivareissa" se tehoaa edelleen, mutta tällaisissa kunnon "en-näe-enkä-kuule-mitään" raivareissa tuntuu ettei mikään tehoa.

      Poista
  13. Kuulostaa niin tutulta (jo ihan työnkin puolesta). Oon nähny ja kuullu monenlaisia ratkaisuja. Heikoimmasta päästä on se ratkaisu, että ei noteeraa ollenkaan ja antaa asian vaan olla. Jos kerran tekee jotain väärin niin asiasta pitää sanoa. Se kai kuuluu varsinkin äidin ja tyttären suhteeseen alusta alkaen, että otetaan yhteen, ehkä jopa enemmän kuin äiti ja poika. Meillä ei oo jäähyä vielä tarvittu, kun kerran neiti oli hoidossa saanut sen kokea ja oli tieten ottanut niin kovasti luonteen päälle ettei sitä hoidossakaan ole nyt tarvittu. :) Meillä kun on koira ja oon sen kans käyny kursseja aikanaan niin tuli tässä kerran mieleen, että jos koira haukkuu ja sille huutaa niin sehän olettaa että "kivaa mölytään omistajan kanssa yhdessä". Periaatteessa sama käy lapsen kanssa, jos lapsi huutaa ja äiti huutaa niin tuskinpa siitä lapsen huudosta loppua tulee ellei aikuinen aloita itse rauhoittumalla. Se on se maalaisjärki millä tässä kasvatuksessa mennään eteenpäin, ei kasvatusoppaita lukemalla koska niistä yleensä tulee fiilis että "oon ihan huono äiti, enkä osaa ees lastani kasvattaa". Ja se päivittäinen rytmi on toki tärkeä, mutta voi siitäkin joskus poiketa, ei se arki siitä rikki mene :) Tsemppiä vain ja toivotaan että joskus tulis tyyliin Kelan tukeamia hermolomia äideille, vitsi vitsi haittaakse ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni aina pitää puuttua juurikin noihin lyömisiin tai jos Aatulle tekee jotain, että varmasti menee jakeluun sen olevan väärin. Just nää kiehnaamiset ja jalassa roikkumiset, joilla hakee huomiota, jätän joskus lopulta ihan huomioimatta kokonaan ja se on tehonnut. Mut joo, eipä se huutaminen mikään ratkaisu ole ja ei se kyllä tehoakaan ainakaan täällä. Viisaita sanoja Riitta!

      Poista
  14. Meillä nuo raivarit ovat myös jokapäiväisiä "ystäviä" ja valitettavasti yleensä iskevät aivan puskan takaa. Ja minäkään en äkkipikaisena ja yleensä väsyneenä valitettavasti aina ehdi hillitä itseäni vaan menen mukaan. Olen selkeästi huomannut, että silloin kun oma pinna kestää, loppuu raivokin huomattavasti helpommin. Meillä joskus ehkäisee tilanteita se, että kun kuningatar ei astuu kuvioihin, kerron että lasken kolmeen ja siihen asti asia/valinta tehdään vapaaehtoisesti, sen jälkeen äiti valitsee, vie pesulle tmv. Joskus tämä auttaa. Ja joskus ei auta mikään, kuten tänään kun erehdyksissä otin kaupan lihatiskille numeron enkä antanut Emman painaa nappia... Mutta tunnen siis tuskasi enkä valitettavasti osaa muuten auttaa kuin toivottaa pikää pinnaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, meilläkin lasketaan ;) Joskus toimii ja joskus ei!

      Poista
  15. Tuo huomioimattomuus sopii tiettyihin tilanteisiin, vaikka kun lapsi kiukuttelee väärän värisestä mukista ruokapöydässä tai valituista vaatteista, mutta hiekan heittäminen on minun mielestä kategoriassa, johon on pakko puuttua. Jos lapsi testaa sitä äitiin, hän voi testaa sitä toiseen lapseen. Jos äiti ei huomioi, joku toinen kyllä huomioi. Ruuhka-Suomessa asuessa puistoissa on paljon erilaisia lapsia ja kasvatusmetodeja ja siten oltava jonkinlaisia pelisääntöjä, joista hiekan heittokielto on yksi selkeimmistä. Sama sääntö on päiväkodeissakin. Omalla laatikolla jos aina könöttää niin toki voi luoda omat säännökset.

    Viiden lapsen kanssa on tullut kaikenmoista vastaan. Tulisieluinen 7-vuotiaamme saa hepuleita edelleen, tänäänkin hän jaksoi kitarisansa tuulettaa,kun ei saanut mehua. Pari lapsista on tasaisempaa ja eivät reagoi niin voimakkaasti. Pienin, 1-vuotias, vaikuttaa monessa suhteessa samanmoiselta kuin tämä 7v, tahtoa ja uhmaa on jo nyt. Viisikon kanssa kuitenkin säännöt on samat, joidenkin kanssa "perillepääsy" vain vaatii eri metodeja kuin toisilla. Tasainen päivärytmi ja ennakointi väsyn ja ruoan suhteen auttaa varsin usein pahimpiin kierroksiin ennaltaehkäisevästi. Vielä kun vanhemmatkin muistaisivat nukkua riittävästi eikä kukkua, sillä väsyneenä ei itsekään jaksa kiukkuilua yhtään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä ja hiekan heittäminen on meilläkin kiellettyä ja siihen puutun aina. Käymme myös leikkikentillä ja siellä myös siihen puuttuu kaikki, vaikka heittäjä ei olisikaan oma lapsi, eli tuossa asiassa on selvät säännöt ja niitä noudatetaan myös kotona. Just noissa muissa pienemmissä jutuissa se huomioimatta jättäminen on toiminut meillä.

      Poista
  16. Kuulostaa tutulta vaikka meillä poika täyttää vasta ensi viikolla vuoden... Saakeli ku sillä on sisua! Ja jos on väsy tai nälkä tai ei vaan huvita mikään niin sillon lentää se mikä osuu lähimpänä käteen. Joskus pinna katkeaa itellä ja tulee huudettua että nyt loppuu, vaikka tiedän että se ei auta mitään. Toinen kaipaa vaan jotain mikä sillä hetkellä on huonosti. Huoh. Voi kun sitä osaiskin olla semmoinen leppoisa äiti, mutta joskus äitikin on väsy ja nälkäinen ja sängystä on noustu väärällä jalalla.... Onneks elämä opettaa :)
    -Anu-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mäkin aina ajattelen, että olisinpa se äiti joka ei koskaan korota ääntän ja aina haltsaa tilanteet tyylillä..nooot ;)

      Poista
  17. Täällä kans yhden kolmevuotiaan tahtovaisen äiti, kovin kuulostaa tutulta! Mua lohduttaa ainakin se, että (ainakin näin mulle on uskoteltu ;) ) uhma on ohimenevä vaihe ja toistaiseksi sitä läpsimistä ja lusikoiden viskomista on saanut kokea vain äiti. Sehän osoittaa lapselta luottamusta, äiti ei lähde mihinkään vaikka vähän nykäisisin hiuksista tai heittäisin juustosiivulla! Verraten vaikka tilanteeseen, jossa lapsi käyttäytyisi noin rumasti ventovieraille vaikka kahvilassa tai ruokakaupassa.

    Kyllä me näistä selvitään! Mun äitini vaan naureskelee, kun kerron muksun raivareista, kuulostaa kuulemma niin kovin tutulta.... :D

    -upupa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, aina kanssa hoen itselleni, että lapsi kokee olevansa turvassa kun uskaltaa kiukutella ;) Ja tosiaan nämä ovat kotona tapahtuvia juttuja, mummulassa ja hoidossa ollaan kuin enkeleitä!

      Poista
  18. No meillä on jo hyvin samanlaista, tosin puhetta ei lapselta tule vielä noin paljon mut välillä taidan unohtaa et mun pitäs olla se fiksu aikuinen. Oikeesti välillä vaan niin raivostuttavaa.

    VastaaPoista
  19. Oi ku kuulostaa myöskin tutulta ;) Meillä kohta 4 vuotias, ja tuntuu että on mennyt vielä pahemmaksi kiukutteliaksi iän myötä.. Ja äitillehän meidänkin neiti aina kiukkuaa pää punaisena. Ja nyt tosiaan on tullut toi lyöminen ja lisäksi pureminen, en tiedä mistä oppinut. Meillä ei näitä harrasteta ;) Tyttö vetää hirveet kilarit jos ei saa esim. kaupasta jotain, eli jos kieltää häntä. Itselläni tulee huudettua, mutta eihän se näytä tehoavan..Jaksettava vaan rauhallisena olla, ja käskeä kovalla äänellä et niin ei saa tehdä..

    SANNA S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on nyt kanssa tullut tuo lyöminen silloin kun oikein kiukuttaa. Ihmettelen kanssa mistä se yhtäkkiä tuli kun ei ennen ole ollut. Kaupassa Eevi on yleensä tosi kiltisti ja tyytyy vain katselemaan leluja eikä vedä hernettä nenään kun ei niitä ostetakaan. Yleensä ostan kuitenkin jotain muuta kivaa esim askartelujuttuja, mistä tehdään sitten yhdessä ja niistä neiti tykkää. Lelut kun tahtoo muutenkin jäädä vain lojumaan.

      Poista
  20. Kuullosta tutulta:) Meillä noi uhmat tulee aina jaksoissa. Kuukausi-kaksi menee ihan hyvin ja sitten taas alkaa uusi uhma joka on aina pahempi kun edellinen. Välillä sitä vaan odottaa että loppuis jo mutta samalla sitä tietää että toinen tulee vielä perässä.

    http://prinsessaramapaa.blogspot.com/

    VastaaPoista
  21. Kuulostaa (liiankin) tutulta. Ja eipä ole mullakaan mitä järisyttävän hyviä keinoa selvitä näitä jutuista, joten välillä menee myös "päästän pallon taivalle" -linjalle... Ja sitten ottaa oma käytös päähän :) Mutta kai tämä kaikki, niin lapsen kuin äidinkin käytös kuuluu asiaan... Toivotaan ainakin :)

    Ihana bannerikuva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, mä ajattelin et sä olet se mun idoli, joka ei koskaan sortuisi samaan kuin minä ;) Mut tavallaan helpotti, että näin mennään välillä muillakin.

      Poista
  22. Meillä on reilu 2v tahtotyttö ja kuulostaa hyvin tutulta. Vieläkö tätä on monta vuotta odotettavissa... Meidän tyttö on ollut jo ihan vauvasta saakka hyvin temperamenttinen, niin hyvässä kuin pahassakin. Pahimmat megaraivarit on onneksi sattuneet kotona, mutta monesti jotain pienempää myös ihmisten ilmoilla. Jotenkin musta tuntuu että ne megaraivarit aina menee vaan ajan kanssa ohi, tai siis on ihan turha yrittää puhua lapselle mitään, antaa jotain muuta mietittävää, selostaa miksi jotain ei saa tehdä jne. koska on niin syvällä siinä raivossaan että on kuin jossain omassa maailmassaan. Huutaa naama punaisena, tärisee, rimpuilee, joskus heitteleekin jotain. Sylikään ei auta vaikka sitä aina koitan tarjota, mutta tuntuu vaan raivostuvan entisestään.

    Koitan vaan itse pysyä rauhallisena, olla lähistöllä ja tarjota syliä välillä. Jossain vaiheessa se raivo vaan laantuu ja tulee syliin ja nyyhkyttää tosi pitkään. Pyydellään anteeksi puolin ja toisin, ja odotellaan että parempi mieli tulisi takas. Ja melko pian tyttö onkin taas kuin ei olisi mitään tapahtunut. Monesti kyllä on joku väsy tai muu syy siellä taustalla.

    Pienemmissä tahtokohtauksissa sitten annetaan vaihtoehtoja, tai uhkaillaan jollain muulla. Ja juu, tuli myös uhkailtua tuolla vappupallo-jutulla. Eiköhän se joskus helpota, olen tosi iloinen että temperamenttia löytyy koska se näkyy sitten myös niissä hyvissä asioissa ja iloissa. Uskon että se kantaa elämässä myöhemmin. Mutta ei noita kohtauskiaa vaan aina jaksais, tai ainakaan ei jaksa ite aina olla niin rakentava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen jostain lukenut, että jos ei tuota uhmaa tule tässä vaiheessa niin se kostautuu sit myöhemmin ja teini-ikä voi olla hankala. Hah, sen voimalla mennään ;)

      Poista
  23. Liian usein tulee minunkin sorruttua sinne 4- vuotiaan tasolle ja morkkis on sen mukainen. Monta kertaa olen myös miettinyt että "teini ikää odotellessa". Toivottavasti siihen mennessä on kerennyt kasvaa sen verran että oma pokka pitää, vaikka onhan se kai sentään tyylikkäämpää vajota 15-vuotiaan tasolle kuin taaperon. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin on, eihän me edes olla paljoa yli 15 vuotiaita?! ;)

      Poista
  24. Kuulostaa liiankin tutulta :) Meillä täällä myös yksi 3v uhmailija joka saa nykyään ihme kilareita asiasta kuin asiasta. Tavarat lentelee ja äitiä myös koitetaan läpsiä erimielisyyden ja kommentamisen seurauksena. Tähän asti olen yleensä pystynyt itse olemaan järkevä, mutta nyt kun on kaksosten hoitamisesta ja yövalvomisista väsynyt on omakin käytös välillä ala-arvoista. Ottaa aina jälkeenpäin niin aivoon jos on taas sortunut uhkailuun ja kiristykseen ihan niin kuin asiaa ei voisi muuten hoitaa! Vielä kun on koulutukseltaan varhaiskasvatuksen "ammattilainen" niin välillä tulee mietittyä että miten minä voin toisten lapsia kasvattaa kun en omaanikaan näköjään osaa ;) Mutta ei ne toisten lapset töissä saa pinnaa samalla tavalla kiristymään kuin tämä oma. Miten ne osaakin vetää niin oikeista naruista? Ja kuinka sama lapsi voi olla maailman herttaisin ja suloisin olento mitä maa päällään kantaa ja muuttua sekunninsadasosassa järkyksi raivomonsteriksi, en käsitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi jotenkin helpottavaa, että ammattilaisetkin sortuu noihin ja mä en ole ihan paska mutsi :) Mut totta tuo, ettei ne muiden lapset samalla lailla saa pinnaa kiristymään ja toisaalta taas ei ne hoitotädille samalla lailla edes laita, ei lähellekään!

      Poista
  25. Tutulta kuulostaa! Meidän poika täyttää kohta tosin jo neljä vuotta, mutta ihan samanlaista meininkiä on meilläkin, jos nyt ei ihan päivittäin, niin usein kuitenkin. Ja kun itselläkään ei ole mitkään lehmän hermot, niin yhteenhän me otetaan hyvinkin usein. Poika raivoaa ja valitettavasti äidinkin ääni kohoaa ja pinna palaa. Ja tosiaan, toisinkin voisi asian hoitaa, aikuismaisemmin. Viimeksi tänään uhkasin viedä pojalle rakkaan pyörän takaisin kauppaan, että joku toinen lapsi saa ostaa sen sieltä. No eipä se tietenkään pojan huutoa hiljentänyt, päinvastoin, ja äitikin sai taas pahan mielen. Onneksi meilläkin pyydetään aina anteeksi kiukutteluja ja väärin tekemisiä, myös me vanhemmat ja usein jopa ihan ensimmäisinä.

    Tässä olikin paljon just sellaisia juttuja, mitä meidänkin poika sanoo. On muka jo rauhoittunut ja osaa käyttäytyä ja parkuu silti ihan mahdottomasti. Ja mua on jo pitkään naurattanut ja välillä kyllä ärsyttänytkin se, että mun miksi-kysymykseen vastataan, että siksi. No mitenkäs muutenkaan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mut tärkeää on, että osataan pyytää anteeksi puolin ja toisin!Ja tuo "siksi" on muutes ärsyttävää ;)

      Poista
  26. Kyllä se helpottaa, tai sitten ei ;) Meillä Sohvi on aina ollut kovapäinen tyttö, jolle saa huutaa kurkku suorana, että uskoo. Normipuhe ei vaan mene perille, toki sitäkin aluksi yritetään ja enemmän kuin kerran tai kaksi. Uhkailua ja kiristystä koitan välttää, mutta valitettavan usein niihinkin sorrun ja silloin on päällä se jo niin valitetavan tuttu superpaskamutsifiilis :-/ Yritän aina lohduttautua sillä, että on mullekin pienenä huudettu, ja annettu jopa pientä tukkapöllyä. Ja täysin normaali (?) mustakin tuli ;)

    Pikkusiskonsa uskoo puhetta jo ensi kerrasta, ja häntä olen aina pitänyt jotenkin "helppona". MUTTA, nyt on ilmeisesti uhmaikä saapunut hällekin: viime kauppareissulla neiti oli sekunnin yksin, ja söi jo suklaamunaa hyllystä... kun häntä toruttiin, että siinä meni hänen lauantaikarkkinsa niin neiti suuttui ja tönäisi omat TÄYDET pikkukärrynsä kumoon. Siinä sitten keräiltiin ostoksia ohikulkijoiden kysyesssä tarvitteko apua... onneksi kananmunat sentään olivat siskonsa kärryssä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, mustakin on tullut (lähes) normaali ;) Meillä kaupassa käyttäydytään ihmeen hyvin, ehkä ne raivarit vielä joskus iskee sielläkin. Tsempit sinne!

      Poista
  27. Meillä Apilanutun raivareiden kanssa on ollut toodella rankkaa, mutta nyt alkaa ainakin hetkellisesti helpottamaan. Meillä raivarit tulevat klassisesti paikoissa, joissa pitäisi jotenkin keskittyä ja käyttäytyä: muskarissa, juhlissa... Kotonakin joskus, mutta tosi paljon harvemmin.

    Mä olen hetkittäin tosi ymmälläni noiden julkisella paikalla tai hiljaisuutta vaativissa paikoissa saatujen raivareiden kanssa. Ainoa toimiva ratkaisu on lähteä kiljujan kanssa tilasta pois rauhoittumaan. Se auttaa hetkeksi. Mutta toisaalta silloin lapsi saa juuri haluamansa huomion....

    Tsemppiä kovasti, tiedän NIIN tarkkaan, mistä kirjoitat!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvä, että muillakin on samaa!Tsemppiä ja pitkiä hermoja sinnekin!

      Poista
  28. Yksi äkkipikainen, lapsen tasolle vajoava äiti imoittautuu täälläkin. Kyllä on eräänkin kerran uhkailtu lelujen hävittämisellä tms ja siitäkös se raivoaminen vasta riehaantuukin... Tyttö on ollut pienestä pitäen tempperamenttinen, mutta myös herkkä ja helposti loukkaantuva, nyt 2,5 veenä on tuo herkkyys alkanut hälvenemään ja tilalla onkin aimo annos uhmaa :/ Pienempänä varsinkin suuttui entistä enemmän jos yritit rauhoitella kesken pahimman kiukun, parempi kun huutaa hetken itsekseen ja yritetään sitten uudelleen. Ja meillä tuo tyttö ei usko yhtään paremmin vaikka huutaisin kurkku suorana joten eipä senkään puolesta kannattaisi itse mölistä, mutta minkäs sitä luonteelleen mahtaa. Pitkää pinnaa yritetään opiskella joskin heikoin tuloksin vielä toistaiseksi ;)

    Onneksi meilläkin enimmät raivokohtaukset tapahtuu kotosalla, joskus saattaa esim. kerhossa saada pikku-raivarin joka kuitenkin laantuu nopsasti. Kotona on välillä aivan pirun riivaama pikku hirviö liikenteessä ;)

    Eräs lasten psykologi kerran sanoi että lapsi on 3-4 vuotiaana "kauheimmillaan", sitten pitäisi helpottaa ;) Ja tosiaan, minäkin haluan uskoa helpompaan teini-ikään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se paljon luonteestakin kiinni ja sekin saattaa muuttua iän myötä. Meillä Eevi pienempänä kanssa loukkaantui vähänkin jos ääntä korotti ja ikinä ei juuri tarvinut kieltää yhtä kertaa enenmpää. Hah, ei noista ole enää tietoakaan!

      Poista
  29. Hei!

    Lohdutuksen sanana; voit onnitella itseäsi siitä, että lapsesi saa uhmakohtauksia. Se kertoo ainoastaan siitä, että olet onnistunut vanhempana luomaan lapsellesi turvallisen ympäristön näyttää myös negatiivisia tunteita. Huolestuttavampaa olisi, jos lapsi ei koskaan kiukuttelisi..silloin pitäisi miettiä kokeeko lapsi elinympäristönsä ja aikuiset turvallisiksi...
    tämä siis lastenpsykiatrian näkökulmana...mutta toki ymmärrän myös että rasittavaahan se kiukkuilu on, ja itsellä pinna kiristyy. itsellänikin on 3-vuotiaat kaksoset, joiden kanssa itselläkin tahtoo pinna välillä kiristyä :)

    ajan myötä helpottaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, lohdutti!Ja tämän kun muistaisi kun nämä puuskat iskee, mut meinaa aina unohtua.

      Poista
  30. Tahtoa löytyy täältäkin kohta 3 veeltä... Ja ihme raivareita saadaan milloin mistäkin. Moneen kertaan äiti saa laskee kymmeneen, kahteenkymmeneen jne mielessään ettei räjähtäis, ääntä kuitenkin joutuu korottamaan, kun välillä tuntuu ettei korvia oo ollenkaan. Kuri kun kuitenkin täytyy pitää ja rajat vetää mitä saa tehdä ja mitä ei! Oon ottanu tästä itselleni haasteen "pyrin olemaan aikuinen, enkä alennu 3 veen tasolle" :) ...välillä tosin meinaa olla vaikeaa. Meillä jääräpäisyys peritty iskältä (hih) ja J ja S ottavat harvase päivä yhteen.
    (Teen tässä taas montaa asiaa yhtä aikaa ja ehdin kirjoittaa lauseen sillon toisen hetkenpäästä, joten voi olla että vähän tökkivää luettavaa, mutta lähetämpä kuitenkin, nyt laittamaan V päikkäreille ja lenkille)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, uskon kyllä että on isältä perittyä :D

      Poista
  31. Todellakin lohdullista kuulla, että muillakin on tollasta, kun musta tuntuu että meillä on aina ja joka päivä :D Juuri äskön meinasi napsahhtaa päässä, kun keskimmäinen päätti aamulla levittää juuri avatun puurohiutalepaketin keittiön pöydälle ja lattialle. Kun olin saannu siivottua ja poika oli istunut jäähynsä. Niin annoin ruokaa ja keskimmäinen keksi kaataa täydet maitolasit keittiön pöydälle ja siitä ne lirisi juuri pestylle lattialle. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä raivoa joka kiehui päänsisällä, piti käydä parvekkeella jäähyllä ja sitten takaisin sisälle, torumaan ja siivoamaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. I fell you!Meillä Eevi on sellainen hätäinen sähläri, että vahinkoja sattuu usein ja ne ärsyttää, tosin eihän se niitä tahallaan tee ja koitan pyrkiä olemaan ihan rauhallinen ;)

      Poista
  32. Meillä raivarit on ihan jokapäiväisiä. Joskus äiti jaksaa niitä paremmin, joskus huonommin. Ihmisiä me äiditkin ollaan :)

    VastaaPoista
  33. Kuulostaa vaan niin tutulta. Meidän kohta 3,5v tyttö saa kanssa raivareita, joihin äiti _yrittää_ suhtautua järkevästi. Nyt olen jo asiaa jonkun aikaa harjoitellut ja pääasiallisesti noihin tilanteisiin suhtautuu itse rauhallisesti. Mutta odotapa, jos itsellä on väsy tai pää kipeä, niin aika kaukana on järkevä suhtautuminen. :) Eli kyllä meilläkin välillä huudetaan naama punaisena, vedetään happea ja sen jälkeen jutellaan. Uskoisin näin olevan useimmissa perheissä, joissa on vähänkin temperamenttista väkeä. Mutta onhan tässä aikaa harjoitella. Etenkin, kun nuorempi 1v4kk saa itkupotkuraivareita aina komennettaessa. Mm. eilen uimahallissa huusi naama punaisena lattialla, kun en antanut ottaa kaapista pillimehuja. Hetken huudettuaan kuitenkin rauhoittui ja antoi mehujen olla. Koville tuntuu ottavan se, ettei saa aina tehdä sitä mitä haluat.

    VastaaPoista

Kommentit piristävät aina!