Sydän syrjällään

Huh, välillä tuntuu, että oma sydän on ihan kipeä kaikesta murehtimisesta.
Tuntuu, että koko ajan pitää olla varautunut, pelätä jotain. Kunhan ei mitään vaan sattuisi.

Se inhottava tunne kun kuulet lastenhuoneesta kopsahduksen ja heti perään kovaa huutoa. Mitähän nyt?
Se kun huomaan toisen pitävän suussaan jotain ja kaivat sieltä minikokoisen muumiukkelin pään. Luojan kiitos hän ei ehtinyt nielaista sitä! Samalla mietit, että mitä olisikaan voinut sattua ja soimaat itseäsi, että mikset ole tarkempi noiden pienten tavaroiden kanssa. Itselleen tuntuu välillä olevan myös niin vaikea antaa anteeksi sitä ettei olekaan täydellinen, on vain inhimillinen.

Tuntuu, että koko maailma on täynnä vaaroja!
Joka paikassa on teräviä kulmia, pistorasioita, syviä ojia, vilkkaita autoteitä ja pieniä tavaroita.
Missä välissä tässä voi muka ottaa rennosti? Silmät pitäisi olla selässäkin ja kamalinta on se, että näitä läheltäpiti tilanteita sattuu ja se olo niiden jälkeen on ihan hirveä. Kuinka vähästä asiat voikaan olla kiinni ja kuinka lähellä mä olin menettää jotain kaikista rakkainta.

Eevi karkasi kerran kaupan liukuovista ja juoksi suoraan autotielle, yhtään eteensä katsomatta. Ei aikaisemmin ollut ikinä tehnyt mitään tuollaista enkä osannut sitä odottaa.
Luojan kiitos silloin ei tullut autoja, mutta silloinkin mietin, että mitä jos.
Aatu meinasi tukehtua kerran liian suureen ruanpalaan ja koko maailma tuntui pysähtyvän. Sekunnit tuntuivat tunneilta ja mielessä vilisi miljoona asiaa. Onneksi selvisimme säikähdyksellä, mutta pitkän aikaa mielessä oli se menettämisen pelko. Kun jotain rakastaa enemmän kuin elämää, ajatuskin sen menettämisestä tuntuu ihan sietämättömältä.

Tällä viikolla pienemmän huuli on auennut kahdesti. Ei mitään vakavaa, mutta kuitenkin se säikähdys kun huomaat verta tulevan valtavasti. Eikä nämä vielä mitään, mutta miettikääs niitä tulevia koulumatkoja. Lapset yksin tuolla liikenteen seassa, siinähän vaaditaan suoranaista ihmettä, että he pääsevät ehjinä kouluun saakka. Muistelin omia koulumatkojani ja nehän saattoivat joskus aina vähän venähtää kun kavereiden kanssa unohduttiin leikkimään tienvarteen tai piti potkaista jokaista vastaan tlevaa kiveä. Ja silloin ei edes ollut kännyköitä! Miten ihmeessä meidän vanhemmat selvisivät järjissään odottessaan meitä kotiin? Kauhulla odotan millainen stressaaja tulen tässä asiassa olemaan, soittelenko kymmenen minuutin välein, että missä sä oot?

Missä vaiheessa sitä pitää oppia luottamaan, että kyllä ne pärjää? Ja miten mä pystyn siihen?
Nythän on tavallaan vielä helppoa kun tietää koko ajan missä ne menee. Muutaman kerran Eevi on hävinnyt ihmispaljoudessa näkyvistä ihan minuutiksi ja mikä kamala paniikki onkin iskenyt! Sitä katselee ensin ympäriltään kaikki ne vaaranpaikat mihin hän olisi voinut mennä, alkaa säntäilemään joka suuntaan (vaikka pitäisi pysyä rauhallisena) ja rinnassa tuntuu, että maailma loppuu just tähän. Yrittää ajatella järkevästi, mutta ei vaan pysty. Ja sitten kun toinen ilmestyy jostain tolpan takaa esiin, tuntuu kuin kaikki maailman ongelmat olisivat ratkenneet yhdellä kertaa. Tekisi mieli vain pitää toista sylissä eikä ikinä enää päästää alas.

On se vaan niin, että äitiys on maailman paras ja samalla rankin duuni ♥

Työniloa ja tarkkoja silmiä meille kaikille!



31 kommenttia

  1. Mitenkäs mä tämän nyt sanoisin pehmeästi..
    Et koskaan ;)

    Vanha sanonta: isot lapset, isot murheet...
    Näin se vaan menee. Mitä vanhemmaksi lapset tulevat, murheiden laatu muuttuu ja omasta mielestäni ainakin "raskaammiksi"
    Vaikka lapsiin voisi luottaa, niin tulee tosiaan noita tilanteita, jotka eivät välttämättä ole oamsta lapsesta kiinni. Meillä vanhin sai mopokortin 1,5 v sitten. Pelkäsin joka kerta, kun hän lähti. Aina piti soittaa, että pääsitkö perille. Minun oli vain tehtävä itselleni selväksi, että tyttäreni tekee parhaansa, ja en voi murehtia asioita, joille en kertakaikkiaan voi mitään.
    Tulisin hulluksi, jos murehtisin joka asiasta, meilläkun on noita lapsia viisi :)

    Yritä jättää turha murehtiminen pois, tiedän, ettei se ole helppoa, mutta siihen oppii!

    Tsemppiä sulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, mopokorttivaihe! Silloin tuun varmaan hulluksi ;) Mutta noinhan se juuri menee, turha murehtia asioita joille ei mahda mitään.

      Poista
  2. Esikoiseni pää kopsahti myös lattiaan aikamoisella vauhdilla hänen ollessaan 1,5v. Onneksi selvittiin pelkällä säikähdyksellä, vaikka tuntui itsestä että nyt se on menoa! :(

    Osasit kiteyttää äitiyden hienosti yhteen lauseeseen: "äitiys on maailman paras ja samalla rankin duuni", totta joka sana!

    Odotapas kun lapset lähtevät eskariin ja kouluun. Sitten se vasta tuleekin tajuntaan, että on alettava löysentämään napanuoraa - vaikkei haluaisi. Etenkin ensi vuotinen esikoisen koulun aloitus hirvittää minua äitinä valtavasti! Kouluun kun on kuljettava joko pyörällä tai kävellen ja ylitettävä vilkas liikenteinen tie. :( Pakko se kai on vaan luotettava lapseensa ja opettaa tienylitykset ym tarkkaan. Onhan tässä vielä vuosi aikaa harjoitella...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo koulunaloitus tulee kyllä olemaan kova juttu niin äidille kuin lapsellekin...eri syistä tosin ;) Onneksi siihen on vielä aikaa ja täytyy vain sitten oppia luottamaan.

      Poista
  3. Mä taas en pelkää näitä pikku haavereita vaan vakavampia sairauksia, leukemiaa ja sen sellaista. Aina kun sattuu pidempi kuumeputki niin ajattelen, että ei kait vaan ole mitään vakavaa. Mulla on jossain vaiheessa edessä harjoittelu lasten syöpäosastolla ja mua hirvittää jo valmiiksi kuinka vainoharhaiseksi tulen oman lapseni kohdalla. Täytyy vaan osata nauttia jokaisesta hetkestä murehtimatta tulevaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taas en halua noita edes ajatella, murehtisin liikaa! Mutta kyllä, niin epäreilulta tuntuu kun näkee pienen lapsen sairastavan ;(

      Poista
  4. tutulta kuulostaa... itsellàni on kaksi kauhua yli muiden; hukkuminen ja autot.... Ole tàssà sitten tyyni ja rauhallinen kun pihassa on talvellakin vesitàytòllà oleva (pieni muttei tarpeeksi pieni) uima-allas eikàsisliassa ole juuri lainkaa jalankulkureittejà, aina autojen seassa. huhhhuijaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, sä saat olla kyllä tarkkana. Mulla on ollut se suurin pelko tukehtuminen johtuen muutamasta ikävästä kokemuksesta. Onneksi nyt ei enää ihan niin paljon tarvitse sitä murehtia, mutta molempien ollessa vauva säikähdin ruokapöydässä jokaistakin yskähdystä.

      Poista
  5. Tämän viikon saldo 2-vuotiaalla Oliverilla Putoaminen liukkaalta tuolilta papan luona = huuli sivusta auki ja kuhmu. Kaatuminen leikkimopolla huuli edestä auki. Muuten vain kurvaillu ja sohvalta hyppely jalat täynnä mustelmia. Pojat on poikia.. :-D Poika ei kyllä itse ole moksiskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, meilläkään ei semmoista päivää ole ettei ainakin toiselle jotain sattuisi. Onneksi nuo on kestävää tekoa!

      Poista
  6. Kaikkea sitä todella voi sattua, vaikka kuinka yrittäisi itse suojella lapsiaan! Ihmisiähän me vain olemme ja aivan kaikkea ei pysty itsekään valvomaan, esim juuri noita koulumatkoja yms. Itse olen myös hirveä stressaaja tuollaisten tilanteiden suhteen ja kyllähän ne säikäyttävät sillä hetkellä, vaikkei mitään suurta tapahtuisikaan. Lapsistaan vaan välittää todella enemmän kuin elämästä!! Ihan tippa linssissä täällä luinkin tätä (no pistetään osaksi myös raskaushormonien piikkiin), kun mielen muistui myös se kun meidän tyttö noin puolivuotiaana tipahti meidän sängystä alas. Juuri sitä olin aina pelännyt ja rakennettiinkin peitoista ja tyynyistä isot vallit, mutta niin oli vain päässyt kiipeämään ja ryömimään valehtelematta lähes metrin korkuisesta vallista yli ja lattialle. Onneksi pahemmin ei sattunut, mutta silloin säikähdin toden teolla ja se on jäänyt niin syvästi mieleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuo, että en niinkään stressaa pienistä kolhuista tms, mutta aina kun tulee joku läheltäpiti tilanne niin tulee mieleen, että mitä olisikaan voinut sattua. Se ahdistaa, kuinka pienestä joskus voi olla kiinni.

      Poista
  7. Mä en osaa sanoa tähän muuta kuin <3 Niin samoja fiiliksiä välillä ja olen ajoittain todella vainoharhainen. Jos mies ja lapset on jossain poissa eikä heitä ala kuulumaan kotiin, on auto vähintäänkin ojassa ja kaikki sairaalassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä olen kanssa samanlainen murehtija jos esim mies viipyy jossain oletettua kauemmin. Ja varsinkin silloin kun hänellä oli vielä moottoripyörä, olin aivan varma, että jotain on sattunut...

      Poista
  8. Meillä on keskimmäinen saanut vakavan (ja harvinaisen) jälkitaudin ihan tavallisen lastentaudin seurauksena, että niiden sairaalajaksojen jälkeen en ole ihan pienistä murehtinut. Meidän onni oli, että neiti selvisi "vammoitta" ja on nyt täysin terve 3,5v. Mutta osaan niin tuntea myötätuntoa pitkäaikaissairaiden lasten vanhemmille (niinkuin varmasti meistä jokainen).

    Tytöistä kaksi pienintä on sellaisia hulivilejä, että niiden kanssa käydään ensiavussa vähintään kerran vuodessa. Kaikkea ei vaan pysty estämään, vaikka kuinka yrittäisi. Onneksi nuo pienet on vahvaa tekoa <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä!Me saatiin muutes iloisia uutisia viimeksi lääkärissä, Aatu sai jo lähes terveen paperit ja yksi asia vähemmän mitä murehtia. Mäkään en noita pikku kolhuja stressaa kun niille ei mitään voi, mutta tuollaiset läheltäpiti tilanteet on ihan kamalia kun miettii vain, että olipahan tällä kertaa tuuria.

      Poista
    2. Hieno juttu, hyvä Aatu! <3

      Poista
  9. Niinhän se on että (terveet) pienet lapset, pienet murheet, vaikka se tuntuukin joskus vaikealta kuvitella ;) Tuttuni, entinen neljän pienen lapsen väsynyt äiti, nykyinen teinien ja yhden lähes parikymppisen äiti kertoi että ne murheet on nykyään esimerkiksi tälläisiä: Esikoinen eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävästään ja sydän on särkynyt. Koko perhe suree eroa. Lopettaa koulun, jossa on opiskellut monta vuotta, ja vaihtaa kokonaan alaa, epävarmalle taiteilija-alalle :) On hetken asunnotta yms. Joten, kyllä ne äitien murheet muuttaa aikalailla muotoaan kun lapset kasvaa. Ikuisesti äiti =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä yritän muistaa palata lukemaan näitä 15 vuoden päästä ja varmasti ajattelen, että oliphan mullakin murheet ;) Mutta just noinhan se menee ja yhä hän ne meidänkin vanhemmat murehtivat...ainakin välillä ;)

      Poista
    2. Niinhän ne murehtii ;) Ja tarkoitus eiollut vähätellä pienten lasten vanhempien murheita - sitähän saa olla silmät selässäkin aina - vaan sanoa että lapsi kasvaa, murheet säilyy, muuttuu vaan :)

      Poista
  10. Voi, aina sitä tulee murehdittua ja oltua huolesta soikeana! Nyt mietin että miten se pieni pärjää päiväkodissa, kun ei tosiaan alku ole ollut mitenkään lupaava. Ja murehdin muistaako vanhempi poika ottaa avaimen mukanaan aamulla kun kukaan ei ole täällä muistuttamassa.
    Paljon on vaaroja isossa maailmassa. Toivottavasti pikkuiset selviävät mahdollisimman ehjin nahoin =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, tsempit päiväkotiarkeen!Ja toivotaan!

      Poista
  11. Voin, ihan kun omaa tekstiä olisi lukenut! Täysin samanmoisia pelkoja täälläkin, murehdin aina liian paljon että "mitä jos." Harmittaa kun välillä tuntuu että elämä menee ihan ohi murehtiessa. Viime viikolla N tippui sängystä, joka on meillä aika korkea ja kyllä minä pelästyin!!! Kerran, pienempänä poika söi paperia ja kakoi sitä ulos. Juoksin ympäriinsä huutaen että mihin soitan. Sitten tajusin viedä vesilasin ja tilanne meni ohi. Minä makasin lattialla varmaan puolituntia, kykenemättömänä liikkumaan, varmaan lievä paniikkikohtaus kun tosiaankin pelästyin pahasti! Et siis ole ainoa huolehtija ja murehtija! Se onneksi vain kertoo välittämisestä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin muistan siitä yhdestä tukehtumisepisodista sen, että yritin löytää mun puhelimesta näppäimistöä, mutta kun oli uus kosketusnäytöllinen niin en tiennyt mistä sen saa. Huh, onneksi selvittiin siitäkin säikähdyksellä!

      Poista
  12. Melkein kaksikymmentä vuotta äitinä on oikeasti opettanut, kuten joku jo edellä totesikin, että kyllä ne murheet ja huolehtiminen on sitä isompaa, mitä isommat lapset. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän tulee asioita, joihin et voi itse vaikuttaa, kuten koulu, kaverit, kiusaaminen jne. Voit vain todeta, että parhaasi olet tehnyt. Toki murehdin itsekin ja se se vasta onkin energiaa vievää puuhaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on ja nuo mainitsemasi asiat onkin tosi isoja juttuja ja ei voi kun toivoa, että kaikki menee hyvin ♥

      Poista
  13. Samoja murheita 3,5 vuotiaan vilkkaan pojan äidillä, jolla kohta toinen samanlainen rakastettavana :). Monta on läheltä piti tilannetta ollut tämän lyhyen elämän aikana, mutta aina on suojelusenkelit olleet valppaana mukana. Kiitos siitä! Asuimme Tukholmassa vuoden, pojan ollessa 2,5-3,5 vuotias, Kungsholmenilla, joka on sekin saari kuten muukin Tukholma. Kylmä hiki ja ahdistus tulee välillä edelleen kun mietin meidän kävelyretkiä rantoja pitkin, minä kävellen ja poika potkupyörällä hurjaa vauhtia kaahaillen. Syvä tumma vesi ja poika yli laidan, siinä mun pahin painajainen toistaiseksi.

    VastaaPoista
  14. Ihana postaus, tuli ihan itku! Ihan kauhee tunne, kun jotain meinaa sattua tai sattuu. Eetu 1,5v karkasi uimahallissa, kun käänsin selkäni, ja yksi nainen nappasi hänet uimahallin reunalta, se oli ihan kauheeta...

    VastaaPoista
  15. Me oltiin just eilen sairaalan päivystyksessä eskarilaisen kanssa! Pojat leikkivät sisällä ja pienempi löi päänsä. Olen kohta 9 vuotta hokenut, että ei saa juosta sisällä. Ehkäpä nyt muistavat hetken aikaa?! Verta tuli paljon ja otsaan piti ommella 7 tikkiä :-(

    VastaaPoista
  16. Kyllä se vaan niin taitaa olla, että äidit on ohjelmoitu huolehtimaan :)

    Meillä esikoinen on vauhdikas, mutta varovainen lapsi jolle harvoin mitään sattuu, mutta silloin kun sattuu niin tyttö säikähtää itsekin kovasti ja tapausta muistellaan pitkään.
    Kuopus sen sijaan koheltaa koko ajan enkä enään jaksa noteerata kolhuja millään tavalla, sitten jos verta tulee niin paikkaillaan ettei paikat sotkeennu ;) Hänen kanssaan saakin olla sitten todella tarkkana kun liikutaan kodin ulkopuolella, ei uskalla kävelytielläkään päästää metriä kauemmaksi jotta varmasti ehdin napata kiinni jos autotielle päättääkin loikata!

    Mutta ainahan sitä miettii "mitä jos", se tunne on vaan pyrittävä sivuuttamaan sillä muuten ei uskalla elää :)

    VastaaPoista
  17. Itse olen joskus heikoimpina hetkinä ajatellut, että en olisi tehnyt lapsia ollenkaan jos olisin tiennyt sen mukana tulevan murheen ja pelon määrän! Samalla iloitsen lapsistani suunnattomasti ja toivon kaikkien lapsia rakastavien saavan lapsia ja kokevan kaiken sen ilon ja onnen mitä voi lapsen kanssa ja kautta kokea. Pakahduttavia tunteita, siitä positiivisesta tuloksesta asti :)

    Itse olen myös tutustunut sellaiseen asiaan mitä en ole ennen kokenut: Kuolemanpelko. Siis oman itsensä kuolemanpelko. Liikenteessä ja nyt vauvaa odottaessa ja synnytyksen lähestyessä pelkää, että mitä jos itselle käy jotain, miehelle jäisi kolme pientä lasta.... Pari viikkoa sitten täällä meilläpäin menehtyi 28-vuotias kahden lapsen äiti. Kaikki se lasten ikävä ja ihmetys. Ja vaikka omilla lapsillani on lämmin ja rakastava isä niin eihän kukaan voi äitiä korvata. Eihän kukaan voi minun lapsia rakastaa niin järjettömän paljon kuin minä. Tuskastun kun ajattelen kaikkea sitä halauksien, hellien sanojen ja hyväksyvien katseiden määrää mitä ilman lapseni kasvaisivat jos minä kuolisin.

    Itse olen myös kokenut sen järkyttävän tilanteen, että ikkunasta katsoessani näin hiipparin talomme pihalla. Eihän siellä ikinä ole ketään kun ääni kuuluu ja katsoo ulos, mutta näin siellä vaan oli. Ensimmäinen ajatus: Ei ole totta! Sitten odotus mitä tapahtuu. Kotona minä ison mahan kanssa ja pienet lapset. Pian helpotus kun hahmo vain varasti jotain pihasta ja lähti. Mutta kyllä siinä ehti miettiä vaikka mitä. Vaikea enää itseään lohdutella ajatuksella Ei siellä kuitenkaan ketään ole!!!! Ei kukaan tule meidän pihalle/kotiin.

    Raskaana ollessa nämä kaikki pelot vielä voimistuu.
    Ja se että hirveitä asioita tapahtuu kaiken aikaa ei lohduta. Kaikkea voi todella tapahtua vaikka itse ei "tekisi mitään" väärin tai edesauttaisi. Kaikki aggressiiviset mielenterveysavohoitopotilaat, ehdollista "istuvat" vangit, juopot jne jne, voi morjens.

    Itselläni on lohtuna kristinuskon kautta sellainen perusluottamus siihen, että asiat menee kuten tarkoitus on. Itse voi tehdä parhaansa, muuten yritän vain luottaa siihen että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita, lapsillani on suojelusenkeleitä (ja meillä vanhemmilla) ja kaikella tapahtuvalla on tarkoituksensa.

    Loppuun vielä eilen lukemani hyvä ajatus, vaikka vähän railteilta meneekin: Niin kauan kuin elää, pitää tehdä hyvää.

    VastaaPoista

Kommentit piristävät aina!