.

 *Pahin pelkoni ei ole kuolema, vaan menettäminen.

Viime aikoina mielessä on ollut elämän epäreiluus. Suru on ollut läsnä pienessä kaupungissamme useammassakin perheessä ja kaikki tämä on saanut itsenikin mietteliääksi.

Vanhempana sitä toivoo, että voisi suojella lastaan ihan kaikelta. Saadessaan ensimmäistä kertaa pienen nyytin syliinsä, on jo valmis tekemään hänen puolestaan ihan mitä tahansa. Antamaan kaikkensa. Lupaa kuiskaten "en koskaan anna sinulle tapahtua mitään pahaa." Myöhemmin vasta ymmärtää, että se on lupaus, jota ei pystykään pitämään.

*Uutisoidaan onnettomuuksista. Iltapäivälehdet kirjoittavat raflaavia otsikoita, tavallisten ihmisten tragedioista. Ihmisten, jotka olivat vielä hetki sitten ihan kuin sinä ja minä, onnellisia. Hekin lukivat aikaisemmin noita otsikoita, mutta asiat tapahtuivat aina joillekin muille. Uutiset koskettavat, vaikka henkilöitä ei tuntisikaan, mutta he pysähtyvät lehtikojun ääreen muutamaksi minuutiksi. Ehkä sen jälkeen unohtavat ja siirtyvät kassalle maksamaan ostoksiaan. Miettivät, että täytyy mennä laittamaan ruokaa, tulikohan kaikki tarvittava nyt ostettua? Ovat toki kiitollisia siitä mitä heillä on, mutta jatkavat elämäänsä niin kuin aina ennenkin.

Kunnes eräänä päivänä lööpit kertovat heistä ja sen päivän jälkeen mikään päivä ei ole enää entisensä.

*Raskausaikana sitä murehtii kaikenlaista. Miettii onko vauvalla kaikki hyvin, onhan hän terve ja meneehän synnytys hyvin. Mikäli kaikki asiat sujuvat kuten pitääkin, alkaa murehtiminen vähän hellittää, ainakin aluksi. Nyt hän on turvassa, täällä minun kanssani.

Lööpit eivät kerro juurikaan sairastumisista. Kuinka paljon tässäkin maassa on vakavasti sairaita pieniä lapsia. Toisille sairaus on pitkäaikainen ja toisille se tulee äkillisenä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vanhemmat menettävät lapsiaan ihan koko ajan, suru ei vain samalla lailla tule koko kansan tietoon. Suru on silti sama, menetys on kaikille yhtä merkittävä.

*Vaikeinta vanhemmuudessa on se, että asioihin ei voi vaikuttaa. Haluat, että lapsesi näkee maailmaa, mutta maailma on vaaroja täynnä eikä kotonakaan ole turvassa. Ei voi tehdä diiliä kenenkään tai minkään kanssa, että vanhimmat kuolevat ensimmäisenä. Mikäli ei rakastaisi ketään, olisi turvassa. Rakkaus kun tulee hintalapun kanssa ja sen nimi on menettämisen pelko.

Elämästä ei tulisi mitään, mikäli koko ajan pelkäisi. Ei myöskään voi surra toisten suruja loputtomiin eikä omia suruja etukäteen. Välillä sitä kuitenkin tuntee ahdistusta siitä, että mikään ei ole pysyvää eikä mistään ole takeita. Pitäisi osata nauttia hetkestä, mutta ikävien uutisten jälkeen sitä alkaakin miettimää, mitä jos se tapahtuisikin minulle? Ajatukset noudattavat aina samaa kaavaa: kiitollisuus, pelko ja hyväksyminen. Koen, että on ihan normaalia tuntea näin äitinä, välillä pelätä ja murehtia ja lopulta vain hyväksyä tosiasiat. Koittaa elää niin, että yrittää parhaansa ja toivoo parasta, muuhun kun ei voi vaikuttaa.

Pienen prinsessan muistolle

24 kommenttia

  1. Hyvin samanlaisia ajatuksia on täälläkin mielessä liikkunut. Tänä vuonna on lähipiirissä sattunut todella paljon ikävää. Lapsen menehtyminen vakavaan sairauteen. Läheisen sairastuminen vakavasti nuoresta iästä huolimatta.

    Läheisen auto-onnettomuus josta uskomatonta kyllä hän selvisi lähes vammoitta. Yksi niistä isoista lööppiuutisista, jota varmasti moni kanssaihminen tekstitv:ltä ja lööpeistä luki, mietti ettei onneksi sattunut omalle kohdalle.

    Tämän jälkeen tuntui että aika pysähtyy. Kun vihdoin taas alkaa unohtaa kaiken, niin vajaat pari viikkoa sitten läheisen ihmisen (luojan kiitos epäonnistunut jostain kohtalon seurauksesta?) itsemurhayritys sai ajatukset pysähtymään. Vaikka kuinka välitän ja huolehdin, en voi tietää mitä lapseni päässä liikkuu esim 15 vuoden päästä. En voi kulkea loppu elämää hänen kädessä kiinni ja suojella kaikelta pahalta. Mistä voin tietää, ettei hänelle tule juuri tuollainen pahaolo jollain selittämättömällä hetkellä jonkun ihmisen/asian seurauksena. Täytyy vain toivoa, että saa pitää läheiset ihmiset vierellään.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, onpa sinulla ollut rankka vuosi! Varmasti tapahtumat ovat saaneet mietteliääksi ja myös murehtimaan. Itse ainakin niin toivon, että lapsiin säilyisi aina niin läheiset välit, että he voisivat puhua minnulle mistä tahansa. Toivotaan niin <3

      Poista
  2. En koskaan unohda miltä tuntui pitää sylissä pientä kaunista kuollutta prinsessaa... Hetki oli kaunis, mutta se tuska ei unohdu koskaan. En aiemmin edes tiennyt, että suru on ihan oikea fyysinen kipu.

    -R-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen niin pahoillani menetyksestäsi ;( En osaa edes kuitella tuskaa ja surua mitä olet käynyt läpi. Varmasti pahimmillaan suru on myös ihan fyysistä kipua, sydämeen sattuu. Vilkutukset sinne ylös teidän pienelle prinsessalle <3

      Poista
  3. Niin tuttuja ajatuksia. Välillä ikävien uutisten jälkeen pelko valtaa mielen. Alkaa ahdistamaan kun miettii kuinka omallekin kohdalle voi sattua jotain aivan hirveää. Jotain niin kamalaa ettei melkein uskalla sanoa ääneen. Välillä on ihan tervettäkin ajatella tällaisia asioita. Surra ja pelätä. Sitten kuitenkin täytyy muistaa olla kiitollinen siitä mitä on saanut. Olla murehtimatta etukäteen, koska se ei auta mitään.
    Täytyy olla onnellinen jokaisesta hetkestä, jonka saa viettää täällä rakkaidensa kanssa.

    Iso halaus sinne ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Näille ajatuksille ei vaan voi mitään, joskus ne valtaavat mielen ja ahdistaa. Toisaalta olen myös onnellinen, että ihmisillä on vielä myötätuntoa toisten surussa ja onneksi me vielä välitämme, ihan tuntemattomistakin.

      Poista
  4. On tullut viime aikoina useasti kyyneleet silmiin miettiessä mitä onnettomuuksi niin monet perheet ovat täällä kokeneet. Huokaillut että ihmiset saisivat voimaa ja uskoa tulevaan.. Ja ennen kaikkea tukea ja olkapäitä tuskaansa ja suruunsa. Myös tuo suojelu asia on saanut ihan uudet mittasuhteet eskarin alettua ja olen ensimmäistä kertaa miettinyt tosissaan bloginikin sulkemista. En itseni takia, vaan sen takia, että mielipiteet ja ennakkoluulot minusta vaikuttavat koko perheeseeni ja ympärilleni. Ja kun tämä elämä on oikeasti ihan tuiki tavallista jokaisella meillä.... Kiitos Sini hyvästä pohdiskelustasi. Arvostan todella sitä kun blogisti ns. uskaltaa avata myös sydäntään tänne. Toivotaan , että murhenäytelmät saisivat loppua täältä meiltä ja kaikille lapsille suuria suojelusenkeleitä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa toivon minäkin, rakkaita ja läheisiä ihmisiä heidän ympärilleen surun keskellä. Toivotaan tosiaan niitä enkeleitä, ihan kaikille!

      Poista
  5. Niin tuttua. Tuli ihan itku kun luki kirjoituksesi.
    Tuo laulu on kaunis <3

    VastaaPoista
  6. Koskettava kirjoitus, samanlaisia ajatuksia ollut täälläkin. Hienoa että kirjoitat vaikeistakin asioista tänne blogiin.
    -H-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä on hyvä purkaa ajatuksiaan niistä vaikeammistakin asioista. Kiitos kun kuuntelette niitäkin!

      Poista
  7. Kaunis kirjoitus ja kovin tuttuja ajatuksia. Mä olin itse kriittisessä tilassa esikoisen synnytyksen jälkeen ja kun on kerran ajatellut, että nyt elämä loppuu, ei asian sivuuttamiseen ole enää koskaan paluuta. Nyt, kahden lapsen äitinä, on vain huomannut ajattelevansa kaikki lasten kautta. Sitä pelkää mitä heille tapahtuu ja ahdistuu ajatuksesta, että kaikelta ei pysty varjelemaan. Edelleenkin sitäkin pelkää, mitä itselle tapahtuu, mutta sekin ajattele lasten kautta: millaista se heille olisi jos minulle kävisi jotenkin.

    Siinä, että nämä asiat tiedostaa, on se hyvä puoli, että kaikesta osaa olla niin täysillä onnellinen. Toisaalta on kovin vapauttavaa, että asiat ovat välillä vähän itsestäänselvyyksiä. Jatkuva tiedostaminen on liian raskasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, varmasti tuo kokemus muutti ihan kaiken! Ja ihan oikeassa olet, olisi äärimmäisen raskasta ajatella näitä asiita koko ajan, mutta välillä on hyvä pysähtyä ja huomata kuinka hyvin asiat itsellä onkaan.

      Poista
  8. koskettava kirjoitus <3 On hyvä pysähtyä välillä miettimään, miten onnellinen sitä onkaan, kun kaikki lähimmät ihmiset ovat vielä rinnalla kulkemassa <3 Miten onnellinen sitä onkaan noista omista pienistä kultamuruista, joita ei ikimaailmassa antaisi pois.
    Tuollaiset asiat koskettaa, pysäyttää. En voi kuin toivoa voimia kaikille jotka ovat joutuneet sen suurimman surun kokemaan, oman lapsensa menentyksen <3 Jaksuja myös teille!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ihan samoja ajatuksia täälläkin. Joskus tuntuu vain, että elämässä ei ole mitään järkeä eikä tämä ole reilua. Joskus kaikki on vaan niin väärin eikä tiedä miksi.

      Poista
  9. Juuri luin Kari Hotakaisen haastattelua, jossa hän sanoo, että kiitollisimpia ovat ne ihmiset, jotka ovat juuri ja juuri selviytyneet itse elossa jostakin tragediasta (niin kuin Hotakainen auto-onnettomuudesta, jossa 2 kuoli).

    Itse olen miettinyt kovasti pientä 3-vuotiasta poikaani, joka syntyi keskosena. Hän osaa olla kiitollinen ihan kaikesta ja sanoo sen myös ääneen ("Kiitos äiti", kun laitan peittoa yöllä).Noina yön hetkinä uskon, että Hotakainen on enemmän kuin oikeassa. Olen sanonut sitä itsekin, että tämä pieni mies osaa olla kiitollinen elämästään, joka ei ollut itsestäänselvyys.Osattaisiinpa me muutkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mikä ihana poika teillä! Hänestä voisimme kaikki ottaa mallia!

      Poista
  10. itkin kun luin kirjoitustasi. Toivoisin niin, että mitään pahaa ei tapahtuisi mutta voiko sitten tapahtua hyvää.. Itse olen saanut kokea elämän nurjaa puolta viime vuosina. Nyt toivon niin, että ollaan voiton puolella. Kiitollisuus on kyllä todellakin se, mitä olen viime aikoina oppinut koska koskaan ei tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, olen niin pahoillani!Toivotaan tosiaan, että nyt teillä vastoinkäymiset olisivat takana päin!

      Poista
  11. Kaunis kirjoitus. Mukava pysäytys tämän kaiken blogimaailman materian keskellä. Pysähtyä yhdessä miettimään mikä oikeasti on tärkeää ja tarpeellista, ne omat rakkaat. Ihanat mekot ja niihin rimmaavat sukkahousut tuntuu varsin vähäpätöisiltä asioilta, kun ihminen joutuu kuoleman kanssa tekemisiin. Joskin on myös taito tuntea iloa kun ne justiinsa oikean väriset löytyy :)Iloitaan pienistä silloin kun se on mahdollista, kuten sanoit, etukäteen ei voi surujaan surra. Rutistetaan rakkaitamme kun he ovat lähellämme <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se on. Blogi on lähes kokonaan hömppää, mutta blogin takana kirjoittelee kuitenkin (joskus vähän liikaakin) pohdiskeleva ihminen. Ihan kuin kuka tahansa muukin. Nämä vaatteet eivät itseasiassa näyttele elämässäni kovinkaan suurta osaa, mutta tokihan täällä niiden merkitys korostuu, lastenvaateblogi kun pääpiirteittäin on. Haluaisin kirjoittaa enemmänkin, mutta vuosien jälkeen olen tullut vain entistä varoivaisemmaksi kaikessa blogiin littyvässä, ehkä kaikki tuntuu vähän erilaiselta kuin alkuaikoina, jolloin täällä kävi vain tosi pieni joukko lukemassa.

      Kiitos kivasta kommentista!

      Poista
  12. Koskettava kirjoitus. Kiitos <3 Toivotaan kaikkea hyvää kaikille, vaikka naivilta kuullostaakin. Itse seuraan sydän sykkyrällä pienen lapsen taistelua. Ei omassa perheessä, mutta työn kautta... Voimia kaikille, jotka niitä tarvitsevat!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3
      Varmasti raastavaa seurata asiaa läheltä! Voimia sinulle ja pienen lapsen perheelle!

      Poista

Kommentit piristävät aina!