MAAILMAN TYPERIN ÄITI JA MUITA LAUSEITA

Taas yksi näitä päiviä. Jokin ihme uhmakas, kiukutteleva ja vastaanvänkäävä muukalainen on muuttanut meille ja piilottanut sen tutun tyttöni jonnekin. Mikähän vaihe nyt taas on menossa? Välillä tuntee olevansa ihan hukassa missä milloinkin mennään ja mitähän seuraavaksi on luvassa. Munhan piti osata nää hommat…

Katselen ympärilleni ja silmäni nauliintuvat keittiön pöydällä oleviin askartelutarvikkeisiin, lastenhuoneen lattialla lojuviin Littlest Pets shoppeihin ja yksinäiseen hanskaan, joka on melkein löytänyt tiensä lipastoon saakka. Ai niin ja tyttöön, joka keskittyneesti katsoo youtubesta jotain Robinin suosikkivideotaan eikä ota kuuleviin korviinsa pyyntöä siivota jälkensä. Pienempi tekee kaikkensa häiritäkseen isosiskoaan ja kuulen itseni jo kysyvän huutaen, että ONKO TEIDÄN AINA PAKKO TAPELLA???



En kait koskaan luvannut itselleni, etten ikinä huutaisi lapsilleni. Oman tempperamenttini tuntien olen varmaan alusta asti sisäistänyt, ettei sellainen lupaus tulisi ikinä onnistumaan. Tiedän kyllä, ettei siitä varmasti mitään apua ole, mutta välillä tuntuu, ettei tavalliseen puheeseen kukaan reagoi mitenkään. Kuitenkin näistäkin äideistä olen lukenut tai ainakin kuullut huhuja, on siis sellaisia äitejä jotka ainakin sanovat, etteivät koskaan korota ääntään lapsilleen. Ja mä mietin aina, että miten hitossa he sen tekevät? Ettei koskaan mene hermot, ettei koskaan desibelit nouse vaan osaavat aina ajatella järkevästi. Ja miksen mä osaa?

Mietin, että olisko sitä pitänyt sittenkin lukea joku kasvatusopas joskus? Olisiko musta tullut viisaampi ja parempi äiti? Olen aina mennyt vähän virran mukana, koittanut ratkoa tilanteita sitä mukaan kun niitä tulee eteen ja ajatellut, että kyllä mä pärjään. Mitä jos kaikki onkin ollut vain lastenleikkiä tähän saakka? Mitä jos nyt vasta alkaakin ne todelliset haasteet ja mä en enää osaakaan? Sen ainakin olen huomannut, että mitä vanhemmaksi nuo tyypit kasvaa, sitä enemmän joutuu itsekin miettimään, että mitähän tässä nyt heidän kanssaan tekisi.


Olen todennut, että pikkulapset ovat helppoja. Niiden kiukkuun, itkuun, pahaan mieleen ja muuhun poikkeavaan käytökseen on yleensä joku helposti pääteltävissä oleva syy. Nyt huomaan olevani äitinä ihan uudenlaisessa tilanteessa. Tilanteessa, jossa auktoriteetteja kyseenalaistetaan, länkytetään vastaan puheissa, ei meinatakaan tehdä sitä mitä pyydetään ja kokeillaan niitä rajoja ihan uudella tavalla. Ja mun pitäisi nyt jostain löytää sitä kärsivällisyyttä, pitäisi osata sanoa ne oikeat asiat. Pitäisi pystyä näkemään se mun pieni tyttö tuon kaiken uhman takana. Mun pitäisi ymmärtää, kuunnella sitä mitä ei sanota eikä keskittyä siihen mitä sanotaan vaan ärsyttääkseen äitiä.

Kai tuo tuleva koulun aloitus jännittää. Niin mua kuin häntä. Ollaan vaiheessa, jossa pitäisi harjoitella sitä itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja vastuunkantoa. Samalla minun pitäisi osata löysätä hihnaa ja antaa hänen tehdä noita kaikkia. Molempia pelottaa kuinka nämä jutut lähtee sujumaan. Mä kun kuitenkin haluaisin pitää hänet siinä suojassa lähes hipaisun päässä…

Huomaan kuinka ärsytyskynnykseni nousee kun mitään ei tapahdu mun lukuisista pyynnöistä huolimatta.
- "AINA VAANKO NE LELUT ON KERÄÄMÄTTÄ? PITÄÄKÖ AINA SANOA SATA KERTAA SAMASTA ASIASTA? NYT VÄHÄN ÄKKIÄ KERÄÄMÄÄN NE LELUT!"

- SÄ OOT KYLLÄ MAAILMAN TYPERIN ÄITI! SÄ OOT SIIS KAIKISTA TYPERIN ÄITI MITÄ MULLA ON IKINÄ OLLUT!!"

Ja PAM! Ovi pamahtaa kiinni.



Niin, maailman typerin äiti. Yes, that´s me! Vaikka mä tiedän, että tuo on kiukkupuhetta, niin aina tommosen kuuleminen saa jotain liikahtamaan tuolla sisällä. Olisinhan mä mielelläni vaikka maailman kivoin äiti (mitä mä kyllä useimpina päivinä kuulemma olenkin), se hyvä tyyppi ja joku muu kuin typerä tyyppi, joka käskee tekemään typeriä asioita ja keksii typeriä sääntöjä. Miten typerää! Miten helppoa olisi jos tämä pikkutyttöni ymmärtäisi, että mun on pakko asettaa rajoja. Ja ne rajat on tehty rakkaudesta. Miten sitä selittäisi, että rakkaus ei aina ole vain kaikkia kivoja asioita ja, että äiti yrittää nähdä sen isomman kuvan kaikessa.

Loppuilta menee molempien mököttäessä ja mulkoillessa kulmakarvojen alta. Tiedän, että meidän riidat ei koskaan kauaa kestä, mutta vielä vähän aikaa tarvitaan. Koittaa nukkumaanmenoaika ja menen peittelemään häntä. Tuossa vaiheessa suuret silmät katsovat minua, peitto on vedetty melkein korviin saakka ja hän näyttää surulliselta. Mä tiedän, etten voi noille silmille mitään, enkä voi mennä nukkumaan ilman, että me ollaan sovittu.

- "Tiedäthän sä, että äiti rakastaa sua aina. Sä oot mun ensimmäinen vauva ja mä rakastan sua niin valtavasti. Vaikka sä sanoisit mulle mitä niin sä et ikinä voi muuttaa sitä asiaa. Ja vaikka mä sanoisin sulle mitä, niin sun ei saa ikinä unohtaa sitä. Me ollaan aina me, vaikka mitä tulisi."

- " Äiti, kun sä sanot mulle noin, niin mun silmät vähän kostuu..Anteeks, että mä sanoin sua maailman typeräksi äitiksi"

- "Niin munkin ja anteeks, että mä huusin sulle"

Ja pyyhin kyyneleen hänen poskeltaan ja samalla pyyhkäisen omat hihansuuhuni. Mä oon ehkä välillä maailman typerin äiti. Oon kuitenkin paljon muutakin. Oon maailman onnellisin äiti, maailman kiitollisin äiti, välillä varmasti maailman väsynein äiti ja maailman heikkohermoisin äiti. Välillä edelleen ihan hukassa, välillä teen virheitä ja myöhemmin koitan oppia niistä.

Aina kuitenkin äiti, joka yrittää parhaansa ja aina äiti, joka rakastaa vaikka vaikka maailman typerimmäksi kutsuttaisiinkin.

(Kuvia ei oikein tekstiin liittyen ollut, joten tässä muutama kuva meidän lomareissulta vielä)

42 kommenttia

  1. Kuulostaa niin tutulle :D taitaa olla joku 5-6-7 vuotiaiden tyttöjen vaihe. Meilläkin mesotaan välillä kuin mikäkin teini, äiti myös! Tsempit meille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti, onneksi me ei olla siis ainoita!

      Poista
  2. Oi vitsit - kuulostaa niin tutulle! Just eilen ystävän kanssa puhuttiin tästä aiheesta. Mutta kyllähän se niin on, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu ;)

    VastaaPoista
  3. Kyllä osui ja uppos tämä teksti.Itsellä saman ikänen neiti.niin tuttuja tunteita.silmät kostuivat itselläki tätä lukiessa.kiitos kivasta blogista <3

    VastaaPoista
  4. Ja nyt mä pyyhin mun kyyneleitä mun hihaan <3 Ihana teksti!

    VastaaPoista
  5. Ihana teksti. Mulla poika joka syntynyt 12/07 eli ekaluokkalainen. Meillä oli viime vuonna eskarin alkaessa just tuollaista. On sillä joku nimikin, koulunaloitusuhma ehkä? ;) Kyllä se siitä taas tasoittuu aikanaan....

    E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai tää on siis ihan yleinen juttu?? No huh, onneksi! Ja ehkä tää tästä helpottaakin??

      Poista
  6. Koskettava teksti. Tunnistan itseni siitä. Ja kuinka ihana olikaan viimeinen vuoropuhelu. Mullakin kostuivat silmät <3
    -Pautsi

    VastaaPoista
  7. Kaunis kirjoitus ja tutulta kuulostaa kyllä!
    Mun mielestä äiti, joka ei koskaan hermostu on kyllä joku urbaani legenda. =D

    Mutta olen sitä mieltä, että kyllä äideilläkin on oikeus joskus vähän hermostua ja käyttäytyä typerästi. Kyllä sekin lapselle kertoo, että tuo oikeesti välittää siitä mitä teen, kun noin hermostuu. Kaikki tunteen kuuluu elämään.

    Kunhan sitten taas sovitaan ja rakastetaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niin mäkin oon ajatellut, mutta aina joskus ainakin netissä törmää näihin "mä en koskaan korota ääntäni" kommentteihin ja mietin, että voiko olla mahdollista?? :D
      Ja ihan oikeassa olet, kyllä sitä joskus saa vähän tulistuakin kun muistaa sitten myös käsitellä asian lapsen kanssa jälkeen päin!

      Poista
  8. Ihana lukea, että muillakin on samanlaista. Mä oon niin ihmetelleyt mihin meidän ihana, rauhallinen eskarilainen on kadonnut, ja tilalle on tullut änkyttävä ja rajoja kokeileva poika. Eskari-ope sanoikin yks päivä, että tämä on sitä kuuluisaa "kuusvuotis-tautia"... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuule, just sama homma täällä! Mutta kiva kuulla, että tää onkin ihan normaalia :)

      Poista
  9. Oi, olipa ihanan rehellinen juttu! Sitä samaa meillä kaikilla. Ylämäkeä ja alamäkeä. Tulistun itsekin nollasta sataan sekunnissa, mutta samalla tavalla pyydetään anteeksi ja sovitaan asiat ennen nukkumaan menoa.

    Itse kuitenkin kunnioitan suuresti vanhempia, jotka asettavat rajat lapsilleen. Vaikka sillä uhalla, että lapsien mielestä on "maailman tylsin äiti ja kaikilla muilla on paljon vapaampaa kuin meillä". Uskon ja toivon, että lapsetkin jonain päivänä tajuavat, että rajat on ollut nimenomaan rakkaudesta, ei siitä, että vanhemmat haluavat olla ilkeitä;)

    Jatketaan siis samaan malliin!

    Tsemiä, huomenna on taas parempi päivä;)

    -Mia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä kanssasi! Meillä on aika tiukat rajat tietyissä jutuissa esim käytöstavat ja ruokailu ja just semmonen toisten huomioon ottaminen, anteeksipyytäminen jne. En mä osaisi ajatella, että sitten isompanakaan kumpikaan noista saisi huidella missä sattuu ja tehdä mitä lystää, eli varmasti teininä just tuommoinen "oot niin tylsä" on usein kuultua meillä :D

      Poista
  10. Miten voi sattua aivan samat fiilikset oman lähes samanikäisen tyttöni kanssa!! Itku tuli kun luin tätä ja tuntui todella lohdulliselta kun jollain samat taistelut ja ristiriitaiset tunteet sekä äidillä että tyttärellä..kiitos tästä ihanasta kirjoituksesta! -sinellen-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kommentoit ja ihana kuulla, että muutkin kokee samoin. Kyllä tää tästä!

      Poista
  11. Ihana lukea, että muillakin on samanlaista, olisiko sitten sitä 6v uhmaa? Meillä Pinjalla oli tosi paha 6v uhma kun Isla oli vauva, nyt on tasoittunut mutta silti meillä on edelleen aika samankuuloista kuin teilläkin, lisäksi Pinja on ruvennut kiusaamaan siskoaan ja aina jompikumpi ulisee meillä, joko Pinja kun komennan tai Isla kun Pinja kiusaa... Kyllä korotan ääntäni ja huudan välillä ääni käheänä, tosin ilman toivottua tulosta, ei siis tepsi mutta minä ole temperamentiltani myös tuollainen tulinen luonne niin kun se viulu vaan katkeaa päässä niin se katkeaa eikä tarvitse edes mitään pitkää venytystä.
    Nyt vielä kun kuuntelee kotona ollessa kaiket päivät tappelua ja kitinää ja tottelemattomuutta niin hermot ovat vielä lyhyemmät.
    Lisäksi Pinja tekee kaikkea kiusaa, tahallaan hölmöilee ja jatkaa vain kun kielletään, sitten kun laittaa vaikka vessaan jäähylle niin hakkaa ovea siellä suunnilleen niin, että tulee läpi ovesta, tällänen tilanne oli juuri menneellä viikolla kun oli vieraita kylässä, huh, ehkä tää tästä joskus ennen seuraavaa uhmavaihetta ja sitten esimurrosikää ja sitä pahinta murrosikää josta olen nyt kuullut kauhukuvia, että eiiii, uhmaikä on ihan kevyttä taputtelua ennen murrosikää, apua!!

    Toivottavasti perjantaina nähdään ja jospa nämä temperamenttiset tytötkin tapaisivat, tiedä vaikka kuinka hyvin tulevat juttuun. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kuulostaa kyllä tutulta! Ja todellakin ne kotipäivät on itselläkin hermo kireämmällä jos tosiaan meno on ollut takkuista koko päivän. Joskus vaan tuntuu, että heti aamusta asti koko päivä menee plörinäksi ja sitä tappelua kestää sitten iltaan saakka. Joskus taas leikkivät hyvin keskenään koko päivän, tiedä näistä sitten!
      Ja hei, toivottavasti törmätään messuilla!

      Poista
  12. ihana kirjoitus! ihan niin kuin meilläkin, terveisin yks tyhmä äiti ja tytär 5v. :) -beda

    VastaaPoista
  13. tuttua täälläkin, 5,5 v tyttö länkyttää, pyörittelee silmiään, eikä ota mitään kuuleviin korviinsa. Välillä on kärsivällisyyttä selittää miksi jotakin ei voi ja miksi jotakin pitää, mutta kun toistaa itseään ja mitään ei tapahdu niin huutamiseksi se joskus valitettavasti menee, ja ei ei siitäkään mitään hyötyä ole. Mutta me ollaan ihan kaikki ihmisiä ja meillä saa myös äiti kiukustua ja näyttää tunteensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa kyllä hyvin tutulta! Ja meillä ainakin Eevi tietää to-del-la hyvin kuinka äidin saa kierroksille :)

      Poista
  14. <3 olette kyllä ihania! Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.
    Ja voin kyllä rehellisesti sanoa, että meillä on huudetaan kyllä (siis minä ja Tyttö) ja meillä on huudettu myös minun lapsuudessani (äitini ja minä). Ja minkäänlaista traumaa ei lapsuuden mekastuksesta ole ainakaan jäänyt, päinvastoin. Monesti olen ollut työelämässä aika kiitollinen siitä, että on nähnyt tunteiden käyttöä ja kuullut kovempaakin ääntä turvallisissa olosuhteissa. On jotenkin ollut sittemmin helpompi suhtautua, että mekastus kuuluu elämään ja harmituksesta ja tulistumisestakin pääsee yli. Ei ihan pienestä säikähdä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Hyviä pointteja kyllä sinunkin kommentissasi!

      Poista
  15. Tämä on sitä elämää, ihana kirjoitus. Oma kokemus äidiksi tulon jälkeen on ollut että tunteet tekevät sellaista kuperkeikkaa ja kuinka pelottavaa on ajatus että minä olen muuttunut nyt kun olen äiti käyttäydyn ehkä hivenen erilailla kuin ennen... :) löytyy uusia piirteitä kummasti, sitten huokasen ja mietin etten ole varmastikaan ainoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä sitä on löytänyt ihan uudenlaisia puolia itsestään kun on äidiksi tullut. Välillä mietin, että hitsit kun olinkin rauhallinen ennen lapsia :D

      Poista
  16. Ihana, elämänmakuinen postaus♥ Itsekin olen joskus saanut kuulla olevani maailman typerin äiti, mutta onneksi lähestulkoon heti perään olen saanut monta halia♥ Onneksi lapset eivät usein jaksa vihoitella pitkään ja ymmärtävät, miksi aikuisen tarvitsee silloin tällöin komentaa ja asettaa rajoja:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siitä ne on kyllä ihania, että kaikki annetaan anteeksi aina ja tosiaan leppyvät nopeasti <3

      Poista
  17. Tämä teksti osui kyllä jonnekin tosi syvälle. Itselläni on 5v poika ja ihan samaa käydään läpi. Itsekin monesti mietin sitä, että jos nämä kasvatushaasteet tästä vaan kasvaa, niin miten ihmeessä sitä osaa toimia oikein ja olla hyvä äiti? On niin lohdullista kuulla, että muissa perheissä on samat haasteet. Ehkä se oman lapsen uhmakkuus ei olekaan ihan vaan äidin syytä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se varmaan meidän syytä ole. Eikös se niin ollut, että kaikki nämä uhmat ja muut ovat välttämättömiä ja hyväksi, vaikka joskus kyllä toivoisi vähän helpommalla pääsevän :) Tsemppiä sinnekin!

      Poista
  18. Niiin tuttua, niin tuttua. Mun justkohta 6v tuli tänään kotiin ja sano "Äiti sä et ikinä sano mulle että et rakasta mua. Sä rakastat mua vaikka tekisin mitä." On menny edes joku juttu perille, onneks tommonen tärkeä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oi, ihana! Ja tärkeän jutun on muistanut! Noinhan se on, vaikka joskus itsellä menee totaalisesti hermot niin ei se rakkaus kyllä koksan mihinkään katoa.

      Poista
  19. Kiitos. Osui ja upposi. Itkettää!

    VastaaPoista
  20. Ihana kirjoitus:)
    Itsellä kaksi poikaa, toinen niin tempperamenttinen ja toinen liian kiltti ja hiljainen. Vanhempi vei toisinaan hermot ja nuoremman kohdalla toivoin oikein, että edes joskus kiukuttelisi.

    Kaunista pyhäpäivää teille<3

    t.äiti Turusta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ne niin erilaisia! Meillä on selkeästi Eevi tempperamenttisempi, mutta Aatu semmoinen vilkas vipeltäjä ja omalla lailla myös herkempi.

      Poista
  21. Olipa se hyvä kirjoitus! Niin monta tuttua lausetta ja tunnetta... Ja lopuksi silmät kostuivat täälläkin, kun ihan samalla lailla viimeistään illalla vuoteen ääressä täälläkin sovitaan. Tsemppiä kaikenmaailman vaiheisiin!

    VastaaPoista
  22. Meidän neiti aloittaa syksyllä eskarin ja samoja "oireita" on huomattu meilläkin. Kohtalontoveri siis täälläkin. Kiitos aidosta ja rehellisestä kirjoituksesta 💕

    VastaaPoista

Kommentit piristävät aina!